Toissapäivänä metsässä makkararingissä Rollen kanssa kiertäessäni, muistelin Briardiani. Pippurin kanssa kävimme raunioradalla 80-luvulla ja sen kanssa varmaan tein ihan kaikki mahdolliset ja mahdottomat virheet koiran koulutuksessa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Monessa asiassa en sen kanssa todellakaan onnistunut. Se oli aika varautunut, enkä saanut sitä tekemään ainoatakaan palveluskoiran perustottelevaisuuteen kuuluvaa asiaa julkisesti kentällä. Ollessamme kaksin metsässä, se meni maahan, istui ja seurasi, muttei koskaan julkisesti. En kuitenkaan usko, että se ”ihan piruuttaan” teki minulle niin. Se vain oli herkkä ja tuntui päättäneen, ettei siitä ikinä tule palveluskoiraa.

Se taisi päättää sen jo ensimmäisellä koulutuskerrallamme. Silloin kouluttajana oli vanhan ajan armeijan herra eversti, joka ”pää punaisena” huusi sille käskemään tottuneena, että maahan! Teki sen sellaisella volyymillä, ettei olisi ikinä melumittauksessa selvinnyt puhtain paperein. Eikä ikinä olisi saanut Pippuriakaan tottelemaan.

Uskon, että silloin Pippuri meni lukkoon ja päätti tulevasta ”sohvachampionin” urastaan. Vika tietysti oli myös minun, niin kuin yleensä koiran käytösvirheissä, vika useimmiten on siellä talutushihnan kaksijalkaisessa päässä.

Pippuri oli iso ja musta, mutta sen sisällä asui chihuahuaakin pienempi koira, se pelkäsi ammuntaa ja testissä sen hermorakenne meni ”pakkasen puolelle”. Mutta kotikoirana se oli ihana ja näyttelyissäkin sai serttejä, mutta palveluskoirakokeiden puuttumisen takia se ei siis ikinä tullut valioksi

Yhdessä asiassa sen kanssa onnistuin kuitenkin täydellisesti ja lopullisesti, sen taidon opettaminen oli työlästä, mutta opittuaan taidon, se muisti sen lopun ikäänsä. Kyse oli haukkumalla ilmaisemisesta, kun se oli raunioradalla löytänyt piiloutuneen maalimiehen.

Raunioradalla kävimme, koska sen ohjastajat olivat lempeitä ja ymmärsivät, että kaikki palveluskoirat eivät ole ”kovia” luonteeltaan.

Pippuri pääsi raunioradan peruskokeesta läpi, mutta se ei haukkunut, joka taas olisi ollut seuraavaan kokeeseen välttämätöntä. Sen kanssa tehtiin jos jonkinlaisia temppuja. Monena iltana istuin radalla betonirenkaan sisällä piilossa ja soitin hysteerisesti ovesta irrotettua ovikelloa. Sille Pippuri nimittäin kotona haukkui, muttei sekään niin tyhmä ollut, että olisi kuvitellut jonkun tulevan meille kylän betonirenkaan kautta. Se siis pysyi hiljaisena.

Mutta sitten keksin, se rakasti juustovoileipiä. Pidin kotona voileipää sen kuonon edessä ja huusin, että hauku, hauku, hauku ja hauku. Kymmenien harjoituskertojen jälkeen se haukkui, sille sanottiin, että hyvä tyttö, kehuttiin ja se sai voileivän ja oppi ymmärtämään käskysanan hauku. No maalimieshän ei kokeessa saa sano, että hauku, eikä ohjastajakaan, joten se siitä taidosta.

Mutta kotona se oli ”läksynsä lukenut”, jos joku istui voileipä tai mikä tahansa leivonnainen kädessä, se tuli viereen, haukkui ja sai tietysti voileivän, koska sille oli niin opetettu. Sen taidon se muisti aina. Joskus jokunen vieraistani oli saada sydänhalvauksen, kun pahaa aavistamatta istui leivonnainen kädessään, eikä tiennyt Pippurin tapaa, enkä minäkään sen tuloa ollut huomannut. Se tuli keksin viereen, asettui istumaan vieraan korvan juureen ja haukahti pontevasti, niin että sylki roiskui ja vieraan korva tukkeutui, koska sitä oli opetettu niin tekemään!!!!!!!!!!!!

Ja saihan se keksin kun kerran niin oli opetettu, oikein tai väärin. Pippurin kannalta se oli oikein, eikä vieraallekaan enää sen puoleen olisi kuolainen, märkä keksi maistunut.