"Onkos se sunnuntaivekkarin juontajakin tullut uimaan", kysyi vieras naisääni lauteilta, kun yritin Kiikan uimahallin saunan löylyhöyryissä löytää paikkani lauteilta. Miten vielä tunnistikin, vaikka ohjelman loppumisesta on jo yli kahdeksan kuukautta ja minä olin alasti, ilman meikkiä ja lihava siis omasta mielestäni niin kamalan ruma, että parempi kuin olisin istunut hiljaa itsekseni pimeässä komerossa.

Eipä näy helpolla unohtuvan. Mukavaahan se on, että on voinut olla tekemässä ohjelmaa, josta katsojat pitivät, varsinkin kun se oli oma ideani ohjelmana. "Oma formaattini", niin kuin nyt niin muodikkaasti sanotaan. Yhdessä kaverini Raimon kanssa me sitä kehitimme ja teimme yli yksitoista vuotta.

Mukavaahan se oli, että ohjelmasta pidettiin ja meidät tunnettiin, mutta ei se tunnettavuus aina niin mukavalta tunnu. Niin kuin nytkin, kun raahasin ylimääräisiä kilojani saunan lauteille, vatsa roikkui ja selluliitti tuntui suorastaan kirkuvan "ratsastushousuina ja jenkkakahvoina" lanteilla ja reisissä. Sellaisessa tilanteessa sitä mieluummin olisi todella tuntematon. Niin ja sellaisessa, missä piipahtaa äkkiä lähikauppaan tukka silmillä ja "röntsävaatteet" päällä, pullataikinaa housun sivuilla ja ilman meikkiä. Varmaa nimittäin on, että, juuri silloin näkee hyllyjen takaa ystävällisen naaman, joka kyselee, että onkos se toimittaja vai eikö ole, että ääni on toimittajan ääni, mutta muuten ei ihan varma voinut olla, kun oli vähän…...

Vain yhden kerran olen tästä huolettomasta maalaislookistani (lippalakki, miesten paita ja farkut) ollut iloinen. Eräänä päivänä vanhempi nainen pysähtyi portille ja tuli tarkistamaan, olenko se minä se toimittaja Lehdistö. Kun selvisi, että olin, sanoi epäilleensä sitä, koska minä kuulemma näytin tv-ruudussa niin kamalan paljon vanhemmalta kuin luonnossa.

Hahaa sinä pikku Ronja, joka sanoit minua edellisellä uintikerralla niin vanhaksi, että! Siinäpä kuulit!  Ronja muuten oli tänäänkin uimassa. Oliko lukenut uhkauksiani blogistani vai ei, mutta tuli onnekseen pois juuri silloin kun me menimme sisään halliin.

On se kuitenkin onni, että tunnetaan täällä Kiikassakin, eipä tule vanhuus yksin!