Amelie-Sofie, viime vuoden jalostuskoira numero yksi, ei enää voi saada pentuja. Se on steriloitu. Sillä on neljä pentuetta ja yhteensä 36 jälkeläistä, niin runsas se pentutuotannossaan on aina ollut. Sillä on kaksi kymmenen pennun "kirppulaumaa" ja kaksi kahdeksan pennun "pläjäystä". Pläjäys todellakin, sillä se on aina ollut tosi helppo äitinä, syönyt kuin "hevonen" odotusaikanaan, ei ikinä voinut huonosti ja synnyttänyt kuin liukuhihnalta. Todellinen "pentuautomaatti", niin helposti ja vauhdilla se pennut tekee tai teki, pystyi heti syömään ja kävi asioillaankin heti vauvat pyöräytettyään. Superäiti siis kaikin tavoin.

Mutta ei enää, sillä on tarpeeksi jälkeläisiä schapendoesin pieneen määrään verrattuna ja olisihan viides pentue jo ihan liikaa senkin terveydelle, tai sitten ei. 

Kun puoli vuotta sitten muutin pääkaupunkiseudulta tänne Kiikkaan, "kivenheiton" päähän synnyinkaupungistani Tampereesta, surin ehkä eniten sitä, että loistava, hauskannäköinen ja luotettava eläinlääkärini jäi satojen kilometrien päähän. Pekka oli naisen silmällä eläinlääkinnällisten lahjojensa lisäksi myös "kevyt katsella". 

Surin myös eläinruokakauppiaani jäämistä parin tunnin ajomatkan taakse. Enää ei sureta.

Vammalassa on eläinklinikka Viksu ja nuori, huumorintajuinen, ammatistaan kiinnostunut eläinlääkäri Suvi siellä ja nurkan takana toinen yksityisyrittäjä Johanna eläinkauppa Haukkiksessa. Nämä nuoret tarmokkaat naiset ovat jo useasti romuttaneet sen luulon, että kehä kolmosen takana olisi elämää. Helsinkiläisten käsityksenhän mukaan sen kauimmaisen kehän takanahan on vain susiraja.

Vaan niinpä ei olekaan. Täällä on palveluja koirien lisäksi myös ihmisille. Onnekseni stadilaiset eivät sitä usko tai siitä halua mitään tietää, eivät ole kiinnostuneita "oikeasta elämästä", elämänlaadusta omassa oravanpyörässään. Onneksi, sillä muuten täällä tulisi ahdasta, kun kaikki tänne haluaisivat.

Helsingin seudulla ei palvelusta ole kuin haalea läiskä kassakuitissa myyjän sormenjälkenä, täällä se onneksi on kaikkea muuta. Ei tarvitse kuin kävellä kadulla kaupan ohi, josta kerran olet ostanut, tai vain piipahtanut katselemaan, niin näyteikkunan takaa saat kauppiaan ystävällisen kädenheilautuksen tervehdykseksi, poikkeat sitten tällä kertaa sisään tai et. Helsingin Stockalla myyjä ainoastaan näyttää kiusaantuneelta, kun tulet keskeyttämään hänen kynsiensä viilauksen ja varsinkin jos lakat eivät ole vielä kynsissä kuivuneet, saat sen " jos katseet voisivat tappaa, olisit kuollut" ilmeen.

Palvelu pelaa siis viimeisen päälle eläinlääkäriklinikka Viksussa. Kun itku silmässä kävin hakemassa juuri leikatun Amelieni, kantoivat klinikan tytöt puolipökkyräisen Amelien autoon, Suvi-lääkäri kertoi leikkauksen kulun ja tulosti kätevästi lääkärin ohjeet paperille, sillä varmaahan on. ettei asiakas kotiin palattuaan muista tuon taivaallista. Olin itku silmässä ja huoli sydämessäni valmistautunut lellimään pikkupotilasta ja "korvaamaan" sille sen, että riistin siltä erinomaisten mammaominaisuuksiensa hyödyntämisen jatkossa.

Suvin ohjeissa kerrottiin, ettei pidä huolestua, vaikkei se syö, että sillä on kipuja, eikä se saisi hypätä sohvalle, eikä kiivetä portaissa ja että pitäisi valmistautua myös siihen, että siltä tulee vahingossa pisut alleen kun se nukkuu, eikä jaksa ulos asioilleen.

Vaan mitä vielä, Amelie söi ison kulhon nappuloitaan, kävi ulkona pissalla heti kotiin tultuaan, ei itkenyt ja heilutti häntäänsä kaikille, Illalla olin pedannut itselleni sängyn lattialle alakertaan. Kun menin lattialle pitkäkseni, ettei Amelien tarvitse kiivetä portaita eikä hypätä sängylleni, se katsoi minua kummeksuen, käänsi selkänsä ja meni yläkertaan omaan nurkkaansa nukkumaan. Ihmeakka siis edelleen tuo Amelie-Sofie ja niin rakas! Niin kuin tuo Suvikin!