Tänä aamuna maa oli rännästä valkoinen ja taivaalta tuli lisää. Vielä nytkin puolilta päivin näkyy valkoista muutamissa varjoisissa paikoissa. Aamukuudelta oli vielä pakkasen puolella ja niitä ”rättejä” tuli ylhäältä melko tiheään. Koirat katsoivat minua siihen malliin, että ”minkäs taas akka teit, olisit paremmat kelit voinut tilata”? Vanha herra Nero päätti pyörtää heti ympäri ja palata peittoni alle lämpimään, se on aina inhonnut vesisadetta ja vettä, nyt sitä valkoista märkää inhotusta oli muutaman sentin verran ruohikolla.

Käännytin Neropapan portaista takaisin ja pakotin pissalle.

Herra ”kosti” palaamalla pikapissan jälkeen kiiruun vilkkaa sänkyyni, kastellen sen. Nerolla on aina ollut oma kuivausrituaalinsa; se työntyy peiton alle, kuivattelee peiton ja aluslakanan välissä kieritellen ja viimeistelee kuivaustyön pyörähtämällä tyynyjen alle ja lopuksi hankaamalla partansa kuivaksi tyynyn päälle. Tyyliin siitäs sait, kuka käski pakottaa ulos kastumaan.

Neron pojantytär, ujo pikkulikka Riitu juoksi innoissaan asioilleen ja etsi äitinsä Seidan kanssa selvästi ihan oikeata kuralätäkköä, jossa kieriä. Seita-äiti on varsinainen kuralätäkköjen prinsessa, se kierittelee ja rakastaa maata lätäkössä kuin lätäkössä. Samaa tekee Riitu eli Ripirapi (lue mielellään Raparipa). Rolle teki seuraa näille ihmekaksosille, joita on joskus tosi vaikea erottaa, kumpi on äiti ja kumpi tytär. Siellä ne kolmisin sitten läpsyttelivät räntäsohjossa nautiskellen.

Manu, Neronpoika joka on myös Ripin setä, inhoaa vettä isänsä tapaan. Manun sisko Miina ei oikeastaan piittaa ikinä siitä, millainen on sää, se tekee asiansa, ärisee aamukiukkuaan ympärilleen ja tulee sisään. Miina on aina tasainen kiukkupussi, oikea ”tärpätinkeittäjä”, sanoo lankomies, jonka sydänkäpynen ja lellivauva Miina on. Miina ärisee milloin kellekin, ei kuitenkaan koskaan porukan pienimmille; Riitulle, eikä Rollelle. Siitä voin päätellä, että Miinalla on sittenkin kultainen sydän, kuten isäpapallaan Nerolla.

Miina on todennäköisesti kuunnellut kun lapsille on luettu muumikirjoja ja ihastunut Pikku-Myyn kiukkuiluun ja vetää nyt sitä roolia, koska on porukan pienin kooltaan Ripin kanssa. Miinan oikea nimi rekisterikirjassa on Melusina. Melusina oli Sakari Topeliuksen ”lukemisia lapsille” satukirjassa tyttö. joka aina kiukutteli, metelöi ja muutenkin häiriköi. Ja se nimi kyllä on ollut enne. Manu-veljen nimi taas on kaikkea muuta kuin enne. Se on Pöröpörhyri, joka samaisissa saduissa oli jättiläinen, joka söi pieniä lapsia. Ja sitä taas ei Manu ikinä tekisi, se on ihan yhtä pehmeä kuin isänsä ja myös meidän supervauva Rolle. Siinä ei siis nimi ollut enne, eikä miestä pahentanut, eikä liioin Manu-mies nimeään. Meidän laumassa miehet ovat niitä pehmoja kaikki kolme (ja neljäntenä lankomies, joka kuuluu samaan pehmokastiin koirien kanssa).

Tässä tunnin koneella tuskailtuani, ovat loputkin lumet sulaneet ja pihanurmikko kuivunut, niin ja lakanat sängystäni mennet vaihtoon. Neropappa pääsee illalla kainaloon tuoksuvien ulkona kuivattujen lakanoiden väliin. Ei tule taivaalta enää niitä isoja märkiä, valkoisia lakanoita, eikä ole enää sängyssäkään märät lakanat.