Neropappa alkaa vihdoin täysin kotiutua tänne Kiikkaan, Se on kymmenen ikävuotensa aikana asunut tosi monissa paikoissa. Se syntyi Karkkilassa, muutti muutaman kuukauden ikäisenä luokseni Helsingin Vuosaareen, sen jälkeen Tuusulaan, sitten Vihtiin, Pornaisiin ja nyt tänne Kiikkaan. Tämä on sille siis viides kotipaikka minun kanssani, eikä se minusta aikaisemmissa muutoissa ole niin kovasti niihin reagoinut.

Nero on kiltti ”kuin vasemman jalan saapas”, sanoo lankomies, vaikken oikein ymmärräkään, miten saapas yleensä voisi olla edes tuhma. No eihän saapas yksinään pahaa pystyisikään tekemään, ei vasemman, eikä sen puoleen oikeankaan jalan saapas. Vasta kun sen sisällä on ilkeän ihmisen jalka, se saattaa olla tuhma ja vaikka potkaista.  No, Nero siis on kiltti kuin vasemman, tai oikean jalan saapas, on aina ollut. Se on kiltti ihmisille, muille koirille ja erikoisesti pennuille, aina uuden pennun tultua tähän taloon se ensimmäisenä hyväksyy pennun ja alkaa leikkiä sen kanssa.

Muutenkin Nero-herra on luonteeltaan rauhallinen, tasapainoinen ja sillä on omat vanhalle herralle ominaiset (siis omituiset) piintyneet tapansa. Se mm tulee aina viimeisenä aamuruoalle ja sitä on aina huudettava erikseen, anteeksi se pitää kutsua aamiaiselle, ei tietenkään huutaa.

Kun tässä talossa jaetaan namipaloja tai luita, muut ryntäävät jakajan kimppuun ja melkein kaatavat hänet, haukkaavat sormet makupalan mukana ja hosuvat. Vaan ei Nero. Se makaa tyynesti olohuoneen pehmeimmällä sohvalla ja odottaa omaa makupalaansa. Sen ei kertaakaan tule edes mieleen, että kukaan ei sille sitä toisi, tai että herkkupala saattaisikin joutua matkalla vääriin suihin.

Nero myös inhoaa vettä, ei mene vahingossakaan uimaan, ei edes kahlaa ja nostelee inhoten jalkojaan märällä nurmikolla, niin se on aina tehnyt. Yksi sen vanhimmista tavoista on joka kodissa ollut, että se tulee yöllä viereeni, peiton alle, se pitää kääntää selälleen ja sille on laitettava peitto päälle ja peiton reunat tukemaan vanhan herran kylkeä. Se siis rakastaa lämpöä ja läheisyyttä. Onneksi se ei juuri koskaan ole märkä, ei ainakaan sellainen kuraojalta haiseva musta vettävaluva koipeliini, miltä Rolle näyttää joka metsälenkin ja kahdentoista kuraojassa mulimisen jälkeen.  

Siinä Nero sitten nukkuu kainalossa, kunnes sen tulee liian kuuma, silti se vielä sinnittelee hetken, kunnes sen on ihan pakko hypätä pois ja mennä lattialle sängyn alle vilvoittelemaan.

Näin se on aina tehnyt, vaan ei täällä. Tähän mennessä se ei koko kesänä ole iltaisin tai öisin tullut viereeni kertaakaan. Vasta viime viikolla, se aloitti taas vanhan tapansa ja siitä päättelen, että nyt se on lopullisesti sopeutunut tähän uuteen ”villilaumaan”, jonne pysyvästi omien ”vanhojen” koirieni lisäksi tulivat ylikoulutetun ja lankomiehen koirat, siis Neron lapset Manu ja Miina ja se kamala megavauva Rolle, joka Hollannista muutti tänne.

Nyt Nero siis tulee puolen yön jälkeen viereeni, odottaa, että käännän sen selälleen, vedän kainalooni ja peittelen ja sen se tekee taas pariinkin kertaan yön aikana. Olen ottanut aamulla tavakseni mennä koirien klo viiden- kuuden aamupissan ja ruoan jälkeen takaisin sänkyyn lukemaan. Nerokin tulee kainalooni, peiton alta kurkistaa, mitä kirjaa luen, mutta toistaiseksi se ei vielä yhdestäkään romaanista ole ollut yhtä kiinnostunut, kuin siitä, että panen tv:n päälle ja sieltä tulee jääkiekkoa, formuloita tai muuta urheilua. Tyypillinen mies siis, kuorsaakin kodikkaasti.