Kerroin eilen illalla Bertan riemusta kun yllättäen tavattiin. Bertta on 10-vuotias tiibetinterrieri, jonka omistaa tyttäreni Laura. Bertalla on takanaan, ja näyttää, että vielä edessäänkin mahtava näyttelymenestys. Tällä hetkellä se on veteraanien näyttelykoirakisassa kolmenkymmenen menestyneimmän joukossa. Ja koska se oli Oulussa muutama viikko sitten BIS 1- veteraani, sen sijoitus tulee vielä paranemaan. Bertta on kaunis pieni, musta neiti, jolla on valkoista karvaa kaulurina niskassa ja valkoista pään päällä ja rinnassa. Neiti on varsinainen prinsessa, tyyliin;”mami on sanonut, että minun ei tarvits”, eikä se sitten teekään, mitä ei halua, vaikkei Laura taatusti ole noin sanonutkaan.

Olimme Bertan kasvattajan Tanjan sekä Bertan, sen veljen Onnin ja minun vanhaherra Neroni kanssa Ruotsissa kilpailemassa. Nero tosin oli silloin vielä nuori hurmuripoika, voitti schapendoes urokset ja tuli Ruotsin valioksi.

Asuimme Helsinborgin keskustassa hienossa hotellissa ja ani varhain aamulla oli noustava ja käytävä aamupissalla koirien kanssa. satoi, satoi ja aina vain satoi. Nero ruiskautti hotellin kulmalle, samoin Onnitibbe, mutta Bertta katsoi inhoten ilmaa ja ryhtyi umpinaiseksi. Näyttelyyn mentäessä koirat olivat häkeissä, satoi, satoi ja aina vain satoi. Näyttely oli ihanassa Sofieron kuninkaallisessa linnanpuistossa, jonka vettä lorisevat hiekkatiet eivät suinkaan tehneet häkkien vetoa vetisillä hiekkateillä helpoksi.

Ei tehnyt helpoksi näyttelyä Bertta-neitikään, oltiin jo yli puolen päivän ja tyttö oli edelleen umpinainen, eikä se suostunut pisumaan ennen kehään menoa, ei vaikka yritimme aina kun sade hiemankin taukosi. Ei tehnyt mitään, koska mami oli sanonut muka, ettei tarvitse…..

Bertta voitti oman luokkansa ja vielä paras narttu kehässäkin se pystyi pisuhädästään huolimatta, juoksemaan lähes normaalisti, ei siis jalat ristissä. Se oli rotunsa kaunein narttu, tuli Ruotsin valioksi ja katsoi meitä halveksien, siitä oli itsestään selvää, että asioitaan toimittamattakin se voitti. Se uskotteli meille voittavansa vielä koko rodunkin. Mutta rodun parasta valittaessa joutuvat kilpailijat aina juoksemaan montakin kertaa tuomarin miettiessä, kumpi voittaa.

Bertta juoksi niin sanotusti jalat ristissä ja kupla, ellei kaksikin otsassa ja sen juoksu hidastui hidastumistaan. Niinpä uros voitti. Bertta katsoi tosi loukattuna tuomaria, kyykistyi hänen eteensä, tillitti häntä silmiin ja pissasi, pissasi ja pissasi, ainakin ämpärillisen tyyliin siitäs sait.  

Se oli muuten varsin historiallinen sadepäivä. Se rodun kaunein uros oli Tanskasta. Siitä tuli aikanaan Bertan ensimmäisen tosi menestyneen pentueen isä. Bertan toisen pentueen isä on Englannista, joten kansainvälinen pikkuakka Bertta on, niin ja kansainvälinen muotovaliokin ja maailmanvoittaja Saksassa. Silti se on se sama pikkuinen, vähän hankalakin, tavallinen kotikoira, joka edelleen inhoaa sadetta ja on iloinen”Paulamummin” tavatessaan, vaikka minulle väärää rotua onkin, silti rakas.