Rollesta on tullut iso poika, ei se vielä aikuinen ole, seitsenkuinen ja varsin iso vauva. Kooltaan se kyllä vastaa isompaakin miestä tai paremminkin koiraa. Se on kasvanut porukan isoimmaksi. Manu (Buffing Pöröpörhyri, ylikoulutetun ja miehensä koira) on sen kokoinen ja muutenkin hyvin saman oloinen. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mauno, Manu täyttää tammikuussa viisi vuotta, sen isä on meidän Nero ja äiti tietty Amelie-Sofie. Manu ”huitelee” korkeutensa suhteen ylärajoilla eli maksimissa 50 sentissä ja siellä on Rollekin, ellei peräti vähän ylikin. Sama ilmiö oli Onnimannin kanssa, Anitasta ja minusta se kasvoi ylisuureksi, mutta kun se aikuistui, sen koko tavallaan asettui mallilleen. Onnimannikin on iso, muttei ylisuuri.

Kutsumme Rollea ”vara-Manuksi”, pitäähän sellainen tässäkin huushollissa olla, niin kuin oli aikanaan presidentti Mauno Koivistollakin oma televisio ”vara- Manunsa” eli näyttelijä Ismo Kallio. Rollen näyttelijän taidoista olenkin jo kertonut: Suurin dramaattisuus on hävinnyt sitä mukaa kun kynnet ovat taisteluitta lyhentyneet. Mutta vielä, tai oikeastaan varsinkin juuri nyt, se rakastaa ja kerää aplodeja kuin kuka tahansa komeljanttari. Sitä pitää kehua ja hyppiä ja huutaa hurraata ja taputtaa, kun poika suostuu tekemään asiansa ulos. Sateella se mieluusti tekee paperille eteiseen, ellei pidä varaansa ja hanki sille riittävän ajoissa hurraavaa yleisöä ympärilleen. Mitähän naapurimme ajattelevatkaan kun aamukuuden aikaan pidän pihalla taputussessiot. No ovatpa nähneet muutenkin varsin eriskummallista elämää.

Päivisin ja iltaisin kun on luvassa mahtavat aplodit meiltä kaikilta kolmelta, Rolle saattaa lirauttaa paritkin pikkupisut pihalle taputusten hurmaamana. Se kyllä näyttää varsin hellyttävältä siinä hommassa. Viisikymmentäsenttinen jättiläisvauva, joka ei suinkaan vielä nosta koipea, vaan tekee ”tyttöpissat”. Koipeaan se ei ole nostanut vielä kertaakaan, jotta siinä suhteessa se on porukan vauva edelleen.

Rolle on luonteeltaan varsin pehmeä ja suloinen, ”aamuhalit” sen on saatava moneen kertaan. Kun ensimmäisiä kertoja nostimme sen kammattavaksi trimmauspöydälle, se kyllä seisoi kiltisti ”nyljettävänä”, varmaan se nimittäin uskoi ja näyttikin siltä, että se taatusti uskoi meidän nylkevän sen nahkoja myöten. Kiltti se siis on perusluonteeltaan, niin kuin Manukin ja sen isäukko Nerokin. Pehmeitä uroksia kaikki tyyni.

Kepposia Rolle kyllä keksii, harva se päivä löytyy voiveitsi esipestynä nurmikolta tai terävä juustoveitsi ja eräänä päivänä keittiön lattialla oli puoliksi lyhentynyt puuhaarukka. olin paistanut pekonia ja unohtanut puuhaarukan pöydälle. Jättiläisvauvan tarvitsi vain hiukan kurottua ja haarukka oli sievästi silputtuna sen vatsassa. Nyt se sitten on muutamana päivänä oksentanut ja kakkinut ruohoa ja ”sahanpurua”.

Rolle ja Manu ovat samankokoisia ja samanhenkisiä, ne ovat tosi kaverit ja sydämestä tuntuu hyvältä katsoa niiden poikapainia. Mutta ehdottomasti kaiken ilon koirista kruunaa se hetki, kun auton takaluukku avataan metsässä ja sieltä syöksyy äiti-Amelie, Manu-poika ja Rolle. ne säntäävät sellaiseen spurttiin, että maailmanennätys on vaarassa. Manu ja Amelie juoksevat peput vierekkäin niin lähellä toisiaan ja yhtä lujaa, että hetkenä minä hyvänsä uskoo toisen voivan ” kammeta” kilpakumppaninsa ojaan. Manulla siskon mukaan onkin tarkoituksena kammeta Amelie-äiti ojaan ja siten voittaa kisa. Rolle juoksee ainakin vielä häveliäästi sivussa ujon pikkulikka Riitun kanssa kisaten.

Se on näitä syksyn iloja, niin kuin sekin, että siskolikan kanssa saamme pöyhiä syksyn maahan pudottamia kauniita ruskanvärisiä vaahteranlehtiä, niin kuin lapsena Tampereen Hämeenpuistossa ikään.