Vierailin viikonloppuna ystävien luona pääkaupunkiseudulla, siis koiraihmisten eli koiraihmisystävien. Söimme rapuja ja muistelimme "vanhoja hyviä aikoja". Mukana oli tosi ihana porukka: muutamia kasvattajia, eläinlääkäri ja koiratuomari. Kaikilla meillä oli eri rodut, joten oli ihanaa ja hauskaa vertailla näyttely- ja kasvattajakokemuksia. Samanlaisia ovat tuntemukset joka rodussa.
Koiratuomarimme kertoi viimeisimmästä tuomarointi- matkastaan pohjoiseen Suomeen. Häntä järkytti erään nimeltä mainitsemattoman rodun taso siinä näyttelyssä, ei ainuttakaan hänen silmäänsä erinomaiselta näyttävää koiraa. Niinpä hän ei erinomaista arvosanaa kellekään antanut, eikä rodun parasta valinnut.
Jälkeenpäin hän sitten saikin haukut asiantuntemattomuudesta erään pennun omistajalta.
Tämän "vihaisen näytteilleasettajan" pentuluokassa oleva koira oli omistajan kertoman mukaan tuotu ihan Sveitsistä saakka. Ja kun se kerran oli tuotu ihan ulkomailta, sen olisi pitänyt nämä suomalaiset "hakata" mennen tullen hienona tuontikoirana. Kuitenkin se oli "jättiläisen kokoa", vaikeasti tunnistettava rotunsa edustajaksi ja kaiken lisäksi umpitakussa.
Kenenkään meistä tietojen mukaan kyseinen maa ei ole sen rodun "erikoismaa", vaan se on Englanti ja hyvänä kakkosena mainetta on niittänyt myös Suomi. Pennun omistaja sen sijaan oli sitä mieltä, että mikä tahansa ulkomailta tuotu on parempi kuin kotimainen.
Kaukana ovat ne "vanhat kurjat ajat", jolloin Suomi oli rabiesvapaa maa. Ei tainnut tämän pennun omistaja tietää. että suomalaiset koirat ovat viime aikoina valtavasti vahvistaneet Euroopassa ja Amerikankin mantereella asemiaan useiden rotujen kasvattajina, myös tämän rodun, josta kerroin. Kiitos karanteenimääräysten poistumisen, saatiin Suomeen tuoda ulkomailta koiria tarvitsematta pitää niitä puoli vuotta karanteenissa rabieksen eli raivotaudin pelossa.
Tiedän itsekin muutaman koiran luonteen menneen "melkein pilalle" puolen vuoden hoitolassa olon takia, sillä vaikka omistaja kuinka olisi päivittäin vieraillut pentunsa luona, ei se koskaan korvaa omassa kodissa perheen kanssa saatuja kokemuksia ja vaikutusta koiran sosiaaliseen käyttäytymiseen. Vankila on aina vankila.
Viikonlopun vierailuni huipentui sydämeni sulattavaan yllätystapaamiseen ja halimiseen. Tyttäreni oli koirineen naapurissa kylässä. Lauralla on kolme tiibetinterrieriä; nyt jo yli kymmenvuotias vanhaherra Blackie, sen vuotta nuorempi sisarpuoli Bertta ja Bertan "kävelevä karamelli"-tytär Brita (erään tuomarin arvostelua lainatakseni).
Kun Bertta ja Blackie tunnistivat minut pihalla, alkoi senpäiväinen ulina ja ilohuuto. Kyyneleet silmissä katsoin varsinkin Bertan iloa. Se kertoi ihmetelleensä, minne olin häipynyt, Bertta ei näyttelykiireiltään ole Kiikkaan asti vielä edes ehtinyt. Se kiljui, ulisi, hyppi ja juoksi häntä kaarella ympäri pihaa ja loikkasi vauhdissa ylös suoraan syliini.
Kun aikanaan asuimme seinänaapureina Tuusulalaisessa rivitalossa, kävelytin usein Berttaa ja Blackieta, jos tyttärellä oli työkiireitä. Bertta saattoi silloinkin ilman varoitusta hypätä vaikka selkään, kun sitä ei enää huvittanut kävellä. Minun piti tietenkin ehtiä napata se syliin, ettei se pudonnut maahan ja loukannut itseään. Neiti varmaan uskoi, että minulla on silmät selässä vain häntä varten, sellainen prinsessa Bertta aina on ollut. Ilmeisesti olin aina ehtinyt ajoissa napata neidin turvaan selästäni syliini kädet mutkalla, koska se niin hellyttävästi ja aidosti iloitsi näkemisestäni. Kyllä koira osaa olla ihana ja niin vilpitön ilossaan!
Niin oli jättivauvani Rollekin tänään ihanan kiltti. Olimme eläinlääkärin vastaanotolla ottamassa veritestiä saadaksemme todistuksen rabieksen vasta-aineista veressä. Ruotsiin sellainen todistus tarvitaan edelleen,
jotta voi siellä käydä näyttelyissä tai matkustaa maan läpi. Ruotsissa siis on vielä voimassa karanteeni aikuisille koirille, mutta ei enää alle 8-viikkoisille pennuille. Lähdemme Ruotsin kautta marraskuussa Hollantiin näyttelyyn ja siksi paperi tarvitaan.
Siinä se jättikokoinen vauvakoira seisoi eläinlääkärin pöydällä, Suvi-lääkäri valutti verta putkeen ja Rollehan tietysti sen verran yritti vetäytyä, että verta valui hänen valkoiselle jalalleenkin. Mutta se ei kiljunut, ei järjestänyt dramaattista kohtausta, ei haukkunut eikä ulvonut. Seisoi vain syyttävästi eläinlääkärin pöydällä, valkoinen tassu yltäpäältä veressä ja katseli minuakin syyttävästi; "katso nyt mamma, jalka on ihan pilalla"! Olihan se tietty punainen verestä, mutta ei läheskään yhtä "pilalla" kuin kuraojassa käynnin jälkeen, jolloin valkoista väriä ei näy kuin silmänvalkuaisissa.
