Ollaan kotona taas, Seita ja minä. teimme viikon näyttelymatkan Hollantiin Amsterdamissa pidettävään Voittaja 2007-näyttelyyn, se on ollut traditiomme jo kahdeksan vuoden ajan lähes joka vuosi. Ajoimme tyttären ja koiriensa kanssa kaksi päivää Ruotsin kautta laivalla Saksaan ja sieltä Hollantiin. Perillä olimme kaksi kokonaista päivää ja sitten taas kaksi päivää ajoa Saksan läpi laivalla Ruotsiin ja Etelä-Ruotsista Tukholman kautta laivalla Turkuun. Ei mitään järkeä sanoisi joku. No eipä niin, mutta matkustaminen avartaa ja jonain päivänä saattaa tulla suuriakin voittoja näyttelyistä (on jo tullutkin sekä tyttären koirille, että kasvateilleni Roopelle ja Bentelle) se jos mikä kruunaa reissun vaivat moneksi vuodeksi, kuten myös hollantilaiset ystäväni tekevät.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tällä kertaa ei voittoja tullut, tulipa harmittavaiset toiset sijat ja erinomaiset arvostelut. Harmittavat siksi, että voitto oli niiiiiiiin lähellä. Mutta leikkiähän tämä on, vaikkei se aina siltä tunnukaan. Ei tuntunut nytkään kun matkakoiraseurani Seita kuolasi puhelimeni vettä täyteen heti ensimmäisenä iltana Ruotsin laivalla, sillä seurauksella, että koko laitos pimeni ja olin koko matkan kuin mykkä ilman puhelinta. Seita pikkuraukka itki hytissä sillä aikaan kun oli syömässä ja siinä kuolatessaan ja kyynelehtiessään kasteli pöydälle unohtuneen ihka uuden puhelimeni. Kuka käski jättää sitä pöydälle pikku ikävöitsijän leuan alle?

No nyt ollaan kotona taas ja on riemukasta katsoa, miten Seita nauttii saadessaan juosta vapaana niityllä ja putsatessaan lumessa turkkiaan matkan pölyistä, sen ujo pikkulikka Riips-Raaps eli Riitu nauttii varmasti yhtä paljon saadessaan juosta kilpaa mammansa kanssa. Niin tekee myös koko rakas laumani täällä, niiden ilon katselemiseen en kyllästy ikinä.

Meidän perheen ”vastarannankiiski” on muuten Miina. Miina on kennelnimeltään Buffing Melusina, Topelius-pentueeksi nimeämäni pentueen pienin, vaan ei pelokkain. Topeliuksen sadussa Melusina oli nimenomaan kova ”melutoosa” ja nimi todellakin on ollut Miinalle enne.

Koiraystävä kerran sanoi, että eihän Miina ilkeä ole, se vaan on kiukkuinen. Ja sitä se todella on. Kiukulla ja ”älämölöllä” se pitää pienestä koostaan huolimatta porukan äitinsä Amelie-Sofien kanssa kurissa ja herran nuhteessa.

Ei ikinä uskoisi, että sen isä on minun helläluontoinen vanhaherra Neroni. Miinan veljet Manu ja Roope ovat perineet isänsä lempeän luonteen (Topeliuksen sadun jättiläinen Pöröpörhyri on meidän Manu, se Pöröpörhyri söi sadussa pieniä lapsia. Manulla nimi ei siis ollut ennen, kuten Miinalla ja Jennan Roope on Pilviparta, se oli lempeä sadunkertoja).

Miina on tarmon tyttö ja niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin itsepäinen kuin olla ja voi, siis oikea Melusiina. Jos se metsälenkillä päättää, ettei tahdo vielä kotiin, se ei tule. Tänään olin yksin metsässä ja ilman Miinan omaa mammaa sisartani Riittaa. Miina istui metsässä puun alla, ei puhunut ei pukahtanut ja piiloutui mustavalkoisena tosi hyvin osaksi lumisen, osaksi mustan metsän pimentoon. Siellä se istui peppu jäässä, eikä tullut, vaikka kirosin, huusin ja lopulta jo itkin, että missä se on.

Ei näkynyt, ei kuulunut, vaikka kehitysmaakaupasta ostamani pilli huurussa sitä kutsuin. Se pilli muuten on Afrikassa tehty paikallisesta puusta ja sen ääni on jotenkin erilainen kuin suomalaisen pillin, se muistuttaa vanhan ajan pajupilliä. Tähän saakka se on saanut Miinaankin vauhtia, vaan ei nyt. Lopulta sain velipoikansa Maunon, joka on kunnostautunut etsinnässä muutenkin, hakemaan Miinaa. Sillä seurauksella, että Miina tuli, mutta Manu hävisi, etsinnässä kun aina saa makkaraa palkaksi, nyt sitä ei tietenkään ollut matkassa. Onneksi pilli vielä toimi ja saatiin Manukin autoon, siihen nimittäin pillin lisäksi tepsii kovaääninen kutsu syömään.