Pyhäinpäivän rauha on laskeutunut Kiikan ylle. Eilen veimme siskoni kanssa isän ja äidin haudalle Tampereelle pari kanervaa ja männynhavuja ja sytytimme kynttilän. Paluumatkalla teki mieli soittaa äidille ja kertoa, että isän hauta on laitettu talvikuntoon, niin olemme tehneet isän kuolemasta lähtien 40 vuotta. Ikävä riipaisi sydäntä ja teki mielen haikeaksi kun muistin taas, että äitihän on tänä pyhäinpäivänä isän luona ja kynttilä haudalla oli myös äidin muistolle. Äiti itse toivoi pääsevänsä pois jo kaunan. Illalla kävelimme täällä Kiikassa hautausmaalla ja nautimme pyhäinpäivän rauhan laskeutumisesta kynttilöillä valaistujen hautojen ylle. Kynttilän sytyttäminen on minusta kaunis ele ja kertoo kaipuusta, mutta myös kiitollisesta kunnioituksesta menneitä polvia kohtaan. Sen tuike on lämmin ja rauhoittava.

Tänään tätä pimeintä vuodenaikaa valaisee myös viime yönä satanut lumi. Sitä on jo aika paljon ja jos pakkanen kiristyy, kuten on ennustettu, lumi jää ainakin vähäksi aikaa kummastuttamaan megapentu Rollea. Onneksi on elämää täällä talossa, ei pääse syysmasennus yllättämään.. Rolle on aamukuudesta asti möyrinyt ulkona. Lähes koko muu koiralauma pystyttelee sisällä, varsinkin vanhaherra Nero ja vanharouva Siiri.

"Vanhukseni" kyllä rakastavat lunta, mutta sen pitää olla pakkaskuivaa ja juuri nyt tihentyvä lumisade on koiran päälle kerääntyessään märkää. Se ei siis käy. Nero teki pikapyrähdyksen aamu kuudelta asioilleen talon taa ja katsoi tullessaan minua syyttävästi. Olisin sen mielestä toki voinut järjestää vaikka tassujensa alle maton kosteutta eristämään. Kummatkaan eivät hyväksy kurapukua suojelemaan turkkiaan ja tassujaan. Olen kerran koittanut Siirin päälle aivan liian pientä mustaa "kuratakkia". Siiri näytti se päällä lähinnä pystyyn nostetulta ylitse pursuavasti täytetyltä makkaralta. En tietenkään voinut olla nauramatta tälle prätkäpojan surinasussulta näyttävälle ilmestykselle. Se oli liikaa Siirin itsetunnolle ja silkasta solidaarisuudesta myös Nerolle, eivätkä ne enää ikinä kurapukua suostu pitämään, lämmintä selkään heitettävää manttelia Siiri sentään suostuu pakkasella käyttämään.

Mutta märkyys ei Rollea haittaa, läiskyttää räntäsohjoa tassuillaan riemuissaan. Metsälenkeilläkin se pulahtaa vesiojaan tuon tuosta, tulee sitten viereen ja ravistaa vedet vaatteilleni. Ujo pikkulikka Riitu eli Ripi-Rapi on myös ulkokoira parhaimmasta päästä, se onkin tänä aamuna näyttänyt Rollelle kaikki lumikikat, mitkä se osaa. Myös Miina, Neron tyttö alkaa suorastaan vasta elää kun tulee talvi ja lunta. Siellä tytöt opettivat Rollelle sen ensilumen hyödyntämistä.

Turkki märkänä Ripiti sitten tuli sänkyyni, missä juuri nautin puhtaista eilen vaihdetuista, ulkona kuivatuista tuoksuvista lakanoista ja luin historiallista ja romanttista romaania keskiajalta. Ripi hyppäsi sunnuntaiaamuni rauhaan ja karisti romanttisen ritarin haaveistani. Se ravisti sulaneen lumen päälleni, teki loistavan putken läpijuoksun kuin parhain agility-mestari, tosin ei siihen pitkään putkeen, mikä kentällä on. Ei, se tuli peittoni toisesta päästä kuivana kuin liukuhihnalta ikään. Märkiä olivat sitten sekä ali- että päällimmäinen lakanani sekä peitto koko matkalta yltä ja alta. Vaan sitähän saa, mitä tilaa, sanoi entinenkin mies. Itsepä olen elämäntyylini valinnut, enkä koirista luovu, en märkinäkään.