Ihanaa, on pikkupakkanen ja auringonlasku. Tätä kirjoittaessani katselen koneen äärestä tummuvaa iltataivasta ja auringon viimeisiä joulunpunaisia ja oransseja värejä läntiseltä taivaalta. Olen antanut laihdutuskuuristani itselleni vapaapäivän ja syön torttua ja piparia. Soitan itse valitsemiani joululauluja. Onneksi nykyään ei tarvitse yhtään kuunnella sitä hissimusiikiksi kutsumaani joulumössöä, joka ostoskeskuksissa kaikuu. Varsinainen ”nykyajan jouluoratorio” ostoskeskuksissa, kun joka kaupassa pitää soida oma joulumusiikki ja se hissimusiikki pauhaa kaiken yllä kuin kruununa ostarin käytävillä.

Niin siis se laihdutuskuuri. Nyt on paino pudonnut kymmenen kiloa siitä, mistä yli kuukausi aloitin, eikä silti vielä näy missään. Olen keittänyt kaalisoppaa, noudattanut lentoemäntien ja jos jonkinlaisten onnistuneiden pudottajien ja keventäjien dieettejä. Vaikeata on, vaikkakin palkitsevaa joka kerran kun aamuvaaka näyttää elopainon pudotusta, se vain tekee sitä kovin hitaasti, tai paremminkin ”hiki päässä”. Koirien kanssa olen jo vuosia tottunut kulkemaan lenkkejä, eikä niistä laihdu, nyt sitten sauva kävelen ja harrastan vesijuoksua vähintäänkin 5 kertaa viikossa, parhaimpina joka viikon päivänä, eikä paino sittenkään tahdo pudota. Mutta periksi en anna, sen olen päättänyt, en siis ainakaan ihan vielä.

Ylikoulutettu koiranhoitajasisko huolestuu, että stressaannun kun koko ajan punnitsen ja lasken kaloreita. Ettehän kerro hänelle, että niin teenkin. Nytkin kun on kuitenkin vain yksi joulutorttu ja kaksi piparia vatsassa, alkaa jo kaduttaa syöpöttely. Ennen saatoin pistellä pellillisen torttuja katumusta tuntematta, mutta silloin en kylläkään käynyt vaa´allakaan. No annetaan ajan kulua ja joulun mennä ja katsotaan sitten kuka painaa ja mitä, vai onko sillä edes mitään väliä.

Tänään on mieli hyvä myös siksi, että täällä ”sinisessä unelmassamme” vieraili Satakunnan Kansan viehättävä erikoistoimittaja kuvaajineen. Oli tekemässä lehden jouluaaton liitteeseen juttua meidän kolmen ”hullun” ratkaisusta asua yhdessä. Mahtoiko meidän puhetulvastamme selvää saada? Ajatelkaa nyt ihmistä, jolle on maksettu kuukausipalkkaa puhumisesta yli 40 vuotta ja pikkusiskoa, joka on rokotettu (hoiturihan se on ) samanlaisella neulalla.

Olipa hieno toimittaja ja hienotunteinen oli kuvaajakin. Kuvaaja ”piti pokkansa” loistavasti, vaikka tämä meidän 4 kertaa 8:n jalan rytmiryhmämme lenteli haukkuen ympäri pihaa ja kiskoi näytösluontoisesti hihnassa hänen kameralleen. Viehättävä naistoimittaja seisoi pensaan takana ja nauroi iloisesti täyttä kurkkua kun Amelie-Sofie yritti kampittaa puskemalla kuvaajaa. Nauru pidentää ikää itse kullakin. Niin ja hulluna on helppo olla myös muulloin kuin joulun alla.