Taas on jäänyt päivittämisessä päiviä väliin. Tunsin sen ”pistona sydämessäni”, kun sain taas ystävällisen viestin ”sielun sisarelta” sähköpostiin. On se merkillistä, silloin kun ryhdyin tätä blogia kirjoittamaan, olin kokopäiväisesti töissä, asuin runsaan tunnin matkan päässä työpaikasta ja minulla oli pennut kotona, silti kirjoitin päivittäin. Pidin sitä myös yhteydenpitona pennunostajiin ja käteväähän se olikin, saatoin kertoa kaikille yhtä aikaa päivittäiset kuulumiset. Nyt eläkkeellä, vaikkei juuri ole pentujakaan nyt, paitsi se "Hollanninhullu Rolle-iso megapentu", en ehdi moneen päivään edes kirjoitella.

Mutta niinhän sitä sanotaan, että juuri eläkkeellä on aina kiire. Usein ihmettelen, miten aikanaan ehdin ulkoiluttaa aamuvarhaisella korani (sellainen minulla on aina ollut, joko yksi tai useampia), tulla herättämään lapset kouluun, laittaa aamiaista, etsiä muksujen kadonneet nokkahuilut, virsikirjat ja jumppavehkeet viime tipassa, keittää ukkokullalle kahvit ja vielä huolehtia omasta ulkonäöstä töihin lähdettäessä. No useimmiten kyllä näytinkin sitten ”seinästä reväistyltä”.

Vaan siltäpä näytän nytkin, vaikka koko tuo aamutoimien luettelo on huomattavasti entisiä aikoja pienempi. Se on supistunut siihen, että avaan ulko-oven. katson, että koirat käyvät aamuasioillaan. Syötän ne ja huolehdin omasta aamiaisestani. Kello on silloin vasta vähän yli aamuviiden.

Tähän eläkeläisylellisyyteen kuuluu vielä, että palaamme yhdessä pimeällä takaisin yläkerran makuuhuoneeseen. Minä luen, Nero tulee kainaloon kuorsaamaan peiton alle, Seita nukkuu sängyn alla, Riitu ja Miina jalkopäässä, Siiri polvitaipeessa, Amelie-Sofie lattialla yhdellä petillä, Manu toisella ja Rolle levyttää selällään kolmannella ”virsikirjan kannet levällään, kuten isäni aikanaan nimitti asentoa, missä koira makaa selällään takajalat taivasta kohti. Minä luen ja jos siltä tuntuu ja yöunet ovat olleet lyhyet ja taistelu elintilasta sängyssä kova, jatkan vielä uniani.

Päivän mittaan touhua kyllä sitten riittää, käymme kaksi kertaa päivässä metsässä juoksuttamassa koiria ja jokainen yhdenkin koiran omistaja tietää, miltä ne tässä kelissä näyttävät, huushollista puhumattakaan, ja näitä "kurakoneita" on kahdeksan……......

Pudotan edelleen painoani lenkkeilemällä ja vesijuoksulla lähes päivittäin, tuloksiakin tulee, mutta hitaasti ja aikaa siihenkin kuluu.

Olen myös saanut kunnian aloittaa pakinoinnin maan vanhimmassa paikallislehdessä Tyrvään Sanomissa joka toinen viikko. Se vie aikaa, sillä yllätyksekseni huomaan, että vaikka kirjoittamista rakastankin, on kynnys julkiseen kirjoittamiseen vuosi vuodelta korkeampi.

Viikonloppuna on ilmoitettu viisi koiraa tästä laumasta koiranäyttelyyn, on siinä tekemistä, että löytää koiran sieltä kuran alta ja saa märät karvat kammatuksi niin, että kehtaa tuomarille väittää, esittämäänsä takkukasaa ihan rotukoiraksi.

Voi kun olisi ymmärtänyt toivoa joulupukilta lunta !