Ihanaa kun on lunta. Ei haittaa, että sitä on myös sisällä koirien tassuista tulleena. Se on kuitenkin "puhdasta likaa", eikä sitä iänikuista kuravelliä. Keittiön ikkunasta näkyvä Kokemäenjoki on saanut rannoilleen jääriitteen, niin kovin se vieläkin, koskien valjastuksista ja säännöstelystä huolimatta, virtaa, ettei milloinkaan kokonaan kuulemma jäädy. Ja päivä pitenee!

Miten oikeassa vanha kansa olikaan sanoessaan, että lumi joutsenen selässä. Joutsenten muuttoauroja eteläisempiin maihin nähtiin viime viikolla useita. Ne näyttävät seuraavan joen uomaa ja aina tietävän sen, milloin lunta todella tulee. Joutsenet lähtivät ja lumi tuli. No, nythän lumi taas on uhattuna kun mennään reippaasti plussan puolelle.

Olen kertonut painonpudotustaistelustani myös tässä blogissa, se jatkuu. Käyn muutaman kerran viikossa vesijuoksussa ja muutaman kerran sauvakävelyllä viikossa. Eilen olin taas menossa pururadalle, sellainenkin ihanuus täällä valaistuna kiertää raikkaassa mäntymetsässä.

Minulla oli hyvät jalkineet ja sauvoissa jääpiikit esillä. Marssin reipasta tahtia kohti pururataa vanhalla maantiellä. Rakastan sitä tietä, se on aikanaan ollut Kiikan läpi kulkeva valtaväylä ja sen varrella komeilevat edelleen tyypilliset satakuntalaiset mahtitalot; rivit niin kuin täällä sanotaan; eli pitkänmalliset suuret talot, joissa ikkunoita on rivikaupalla kadun tasossa ja melkein joka ikkunalla joulukynttilöitä tähän aikaan vuodesta ja valaistut kuuset useimmilla pihoilla.

Mieli reippaana astelin ripeästi sykettä nostaen kylänraitilla ja näin mielessäni uuden hoikan varteni keväällä taipuvan entistä kevyempään juoksuun. Tunsin rintani paisuvan ylpeydestä; tässä sitä vaan vanhakin kevyesti askeltaa.

Kunnes hupsista vaan ja mummeli meni nurin. Tein tosi komean pyllähdyksen, ensin tömähdin takamuksilleni, se loistaa nyt sateenkaaren kaikissa väreissä ja pitkään. Seuraavaksi pamahti pää asfalttiin. Että se sattui! Siinä istuin kaiken reippauteni menettäneenä keskellä kyläraittia ja paruin (lue kirosin) ja pudistelin lumia piposta ja vaatteistani. Ei auttanut kuin kääntyä takaisin ja linkuttaa kotiin, vannoa, että jääpiikit ja pyöräilykypärä taitavat olla tästä lähin mummelin parhaat ystävät, ellei peräti rollaattori. Onneksi ei varsinaisia aivotärähdyksen oireita ole ilmaantunut, niskat ovat kipeät ja takaraivo hieman hellä, niin ja se alempi takalisto myös.

Miten oikeassa isomummini olikaan kun huonosti suomea puhuvana sanoi opetuksenaan;  että ensin tulee se "ylppemyyden" henki ja sitten se "lankkemuuden" henki. Just niin siinä kävi!

Onneksi eivät koirat olleet mukana, siitä se riemu olisi ratkennut koko "rytmiryhmälläni".