Muutamat viikot ovat hurahtaneet tietokoneeni huoltoon, mutta onneksi kevätkin on tulossa. On se kumma juttu, miten tottunut sitä omaan koneeseensa ja sen suomiin nettiyhteyksiin on, että sitten kun niitä ei ole on kuin kuuro, mykkä ja kädetön.  

Olen ollut ”maanpaossa” pikkunarttujeni kanssa työtilaksi vuokraamassamme yksiössä. Ensin aloitti juoksun ujo pikkulikkamme Riitu, joka lähti suoraan Turun näyttelystä Seita-äitinsä kanssa Neropappaansa ja megapentu Rolleakin pakoon.

Niin merkillisiä nämä tyttökoirat ovat, että ihan piruuttaan Miinakin aloitti juoksunsa, kun RiipRaaps ehti ensin. Olimme odottaneet Miinalle juoksua vähän keväämmällä, mutta hyvä näin. meni siinä parit viikot ensin Seita Ripin seurana ja sitten Miina.

SiskoRiitan mukaan Seita oli haltioissan päästyään ahtaasta yksiöstä takaisin tänne omaan siniseen kotiinsa, kun vaihdoimme Miinan sinne ”maanpakoon”.

Yritin jo viime vuonna astuttaa Miinan Elviksellä, ensimmäisellä Hollannin tuonnillani, mutta silloin Miinan juoksu oli ohi menossa. Siksipä tänä vuonna ensimmäisen kerran koko kasvattajahommani aikana, kävimme Suvin luona Viksu-klinikalla progesteronitestissä, jotta voisimme olla varmoja oikeasta astutusajasta. Täältä Vihtiin Elviksen luo kestää ajaa yli kaksi tuntia kelistä riippuen.

Oltiin testissä maanantaina. Tiistaina kuultiin, että arvot ovat vielä alhaiset, toinen testi tehtiin seuraavana päivän ja taas odotettiin tulosta. Klinikalta soitettiin seuraavana päivänä ja ”annettiin lupa lähteä miehelään”.

Miina kiukutteli autossa, kun hänen isäntänsä ei tullut mukaan. Koko sen runsaan kaksi tuntia, minkä ajoin tytön kanssa Kiikasta Vihtiin, se murjotti, murisi ja vinkui, ressukka. Olimme sopineet Sanna kanssa, jolla Elvis on, että tapaamme tutulla hiekkakuopalla, missä itsekin olen koiriani ulkoiluttanut Vihdissä asuessani. Emmehän voineet mennä Sannalla, koska Elviksen ja Siirin poika Chili myös asuu siellä.

Kun Sanna tuli autolla Elviksen kanssa, aloitti Miina heti uhkailun, jonka se oli esittänyt vuosi sittenkin kun yritimme astuttaa sitä Elviksellä. Se rimpuili, kirosi, raivosi ja puri Elvistä. Olin jo ihan varma, että hukkareissu siitä tuli. Sanna juoksi autolleen katsomaan, josko löytyisi jotain, millä sitoa Miinan kuonoa, ettei se purisi Elvistä arkaan paikkaan. Onneksi Elvis oli herrasmies, se vain rauhallisesti liehitteli Miinaa ja Miina asettui heti kun näki hennon vaaleansinisen nauhan Sanna kädessä ja varmasti aavisti, että sitä suunniteltiin hänen kuononsa siteeksi.

Yhtäkkiä Miina vaan rauhoittui, seisoi paikallaan hiljaa ja vielä käänsi peppunsa Elvikselle ja siirsi häntänsä sivuun. Ja niin se sitten onnistui. Olimme tunnin siellä hiekkakuopalla kaiken kaikkiaan ja kun homma oli ohi lähdimme takaisin Kiikkaan ja kotiin.

Tässä koirahommassa ei aina järkeä ole, niin kuin ei tuntuisi olevan siinäkään, että kaiken kaikkiaan astutuskeikka kesti seitsemän tuntia, olimme autossa suurimman osan ja tunnin märällä vesisateisella hiekkakuopalla ja siltikään emme voi olla varmoja, onnistuimmeko. Vasta kolmen viikon kuluttua näemme, kannattiko se todella, kun olemme käyneet ultrassa. Siihen asti jännitetään.