Uusi päivä on taas valjennut kirkkaana ja täynnä linnun laulua. Yöllä olin kuulevinani ketun ”haukun” metsästä. Epäilin sitä, mutten enää. Aamukuudelta istuin koneen ääressä sähköpostiani peraten kun näin sen. Se oli kettu, isompi aikaisemmin näkemiäni. Pornaisissa ajaessani koirien kanssa metsään, juoksi kettu yli tien. Se oli ilmiselvästi nuori, koska se oli pienehkö, vielä ihanan punainen väritykseltään ja sen turkki ja häntä olivat varsin pörheät.

Tämä pellolla ja naapurin mansikkamaalla vieraillut kettu oli ilmiselvästi vanha, se oli paljon isompi lähes susikoiran (anteeksi; Saksan paimenkoira, ovat schäferi-ihmiset kovin tarkkoja tuosta), siis se oli lähes sakamannin kokoinen, mutta matalajalkaisempi, ehkä se muistutti myös belgian paimenkoira Grönendahliakin, matalajalkaisempi siis vain ja sen häntä oli pitkä, jo melkein karvansakin menettänyt ja kettu raahasi sitä maata viistäen perässään.

Se kulki oman tonttini ja naapurin tontin välistä peltoa pitkin, meni naapurin mansikkamaalle ja sillä välin kun etsin kameraani, joka tietysti oli ihan väärässä paikassa, se katosi metsään. Taloni takana nimittäin alkaa melko iso metsä, jota riittää kilometrikaupalla. Siellä ne kuulemma kasvavat mustikat ja puolukatkin hyvin, niin ja peurat.

Juuri eilen naapurini suri, että peurat ovat syöneet melkein puolet hänen viime kesänä lahjaksi saamastaan sadasta mansikantaimesta. Nyt se oli kettukin siellä mansikkamaalla. Mahtaako sillekin taimet kelvata?

Naapurini muuten on reippaasti yli 80 vutias ihana vanhempi nainen, josta en suurin surminkaan voisi käyttää nimitystä vanhus. Hän on asunut miehensä kuoleman jälkeen ja seitsemän lapsensa pois muutettua yksin täällä metsän siimeksessä, kun tämä talo missä nyt asun on ollut tyhjänä. Hän on moneen kertaan ilmaissut ihastuksensa siitä, että minä ja koirat muutimme naapuriin. Kun valitin, että koirat menevät hänen mansikkamailleen ja perunapellolleen, hän on varsinainen puutarhaihme kaksine kasvihuoneineenkin, hän vain nauroi ja sanoi panevansa ne perunapeltoa ja kasvimaita kitkemään. Uskomaton teräsnainen, joka ajaa vielä autoa mennen tullen, lähtee tänään viikoksi Lappiin. Voisipa itsekin parinkymmenen vuoden kuluttua olla samanlaisessa kunnossa ja yhtä nauravainen ja iloinen.

Hän ymmärsi senkin, että Miina pikkuisen nappasi pohkeesta varoitukseksi. Miina se edelleen huoltaa ja hoitaa vauvojaan koko yön, ne ovat loistokunnossa ja nyt jo näkyi Nefertitin silmissä pieni viiru, kohta ne aukeavat! Pian pääsevät uudet pennunomistajatkin tutustumaan tähän pikkuperheeseen. On muuten ihanaa voida näyttää pentujen sukua ihan kaksi sukupolvea taaksepäin, kun Amelie-Sofie-mummi ja Nero-vaarikin asustavat täällä ja ujo pikkulikka Riitu on serkkutyttö ja Amelien lapsenlapsi hänkin. saavat hiukan käsitystä siitä, millaiseksi uusi perheen jäsen kasvaa. Aurinko paistaa ja piha kutsuu mylläämään, kohta jo saadaan pennutkin ulos. Onneksi minulla on oma aitaus pennuille, enkä ikinä ennenkään ole koskaan jättänyt niitä pihalle yksin vartioimatta. Aina olen pelännyt Vihdissä ja Pornaisissa asuessani ainakin pöllöä ja haukkaa, niillehän tuollainen pikkupentu olisi helppo suupala. Nyt on sitten vielä kettukin, vaikka tuskin se uskaltaa edes näytille tulla, kun pihassa on elämää, niin ja aita pihan ympärillä ja pennuilla vielä oma aitauksensa.