Yö meni edellistä yötä paremmin. Miinan saamat antibiootit näyttävät auttavan tosi nopeasti, kuume on laskenut jo kokonaisen asteen verran, eikä ihokaan enää ole ärhäkän punainen, kuten eilen. Karvatolloja sentään vielä löytyy petien päältä ja pallona Miinan karvojen seassa. Ressuparka menettää selästään melkein kaiken turkin,

Aamulla se taas söi oikein reippaasti, mutta ulos se ei olisi millään tahtonut löhteä. Kumma pököpää se on, sillä sitten kun sain sen väkipakolla tulemaan, se ei sitten olisikaan millään ollut halukas pikkumetsämme pimennoista sisään tulemaan. No tulee se kuitenkin kun sitä muistuttaa pennuista.

Voi että ne ovat suloisia ehkä suloisimmillaan juuri tulevana viikkona.  Ihan pian ensimmäinen niistä avaa silmänsä. Sitä tunnetta ei voita kyllä mikään. Menet laatikkoon ja tarkastat pennut, että kaikki ovat pulleita ja lämpimiä ja vireitä, tarkastat navat, ettei ole tulehdusta ja yhtäkkiä tuore aikaisemmin tapaamaton silmäpari (tai vielä vain yksi silmä) katsoo aukinaisena suoraan sinuun kasvoillaan ilme, että äänesi tunnen, tuonko näköinen olet? Onneksi ne eivät osaa sanoiksi pukea pettymystään ulkonäöstäni. Siinäkin ne ovat viehättäviä.

Tämä eläkeläisenä kasvattaminen on mahtavaa, ei ole huolta töihin menosta, ei tarvitse hankkia pennuille hoitajia, tai ajaa puolikuolleena huolesta ruokatunnilla ruokkimaan emo ja pennut. Se hyvä puoli siitä aikanaan oli, että kilot karisivat. Niin ja onneksi minulla on aina ollut onni saada hyvät hoitajat. pentuja ei kovin usein ole tarvinnut yksin jättää olleenkaan. On ollut sisarta ja heidän lapsiaan. Sokerina pohjalla Helsingin seudulla asuessani oli Jenna, joka viikonloppuisin ja lomillaan huolsi paitsi pennun ja minut myös koko huushollini aina lattiasta kattoon ja aikuisetkin koirani. Se oli ylellisyyttä sekin, ikinä en sitä unohda.

Mutta täällä ”böndellä” asuessa, hesalaisten kauhuksi, olen nauttinut omasta metsästä, linnunlaulusta aikaisesta aamusta auringonlaskuun, kurkiauroista ja joutsenista taivaalla ja ihan oikeasta työstä. Puutarhan kuopimisesta ja sen heräämisestä kevääseen. Olen hankkinut kompostorin ja opettelen nyt hoitamaan ja rakentamaan sitä oikein.  Olen laittanut biojätteelle oman paikkansa, osan poltan, joten henkilökohtaista jätettä tulee vähän ja koirankakatkin tulevat hyötykäyttöön kompostissa oikein käsiteltynä. Unelmat toteutuvat vihdoin. Olen saanut elää hektisen ja antoisan työputken ja nyt osaan oikeasti nauttia tästä uudesta elämästä luonnonrauhassa. Kaipaan totta kai entistä toimittajan työtä, mutta ajat ovat muuttuneet, eikä entinen koskaan palaa, ei ainakaan yleisradioon, sen verran olen entisten työkavereiden kanssa kontaktissa ollut, että tiedän kaiken entisestään kiristyneen.

Teen oikeata työtä, eikä vapaa-ajan ongelmia ole. Tänä aamuna, kuten jokaisena aamuna muulloinkin, kierrämme koiraporukan kanssa omat pellot ja metsän, haemme vajasta puita ja linnunruokaa.  Sitten laitamme linnuille auringonkukkaa ja tulemme keittiöön, viritämme sinne tulen, kiehautan aamukahvit ja istun tv;n ääreen kuuntelemaan aamun uutiset. Hieno tapa aloittaa uusi päivä. Vauvojen punnitus, emon lämmönmittaus ja lääkintä ja laatikon siivous. Päivä täynnä toimintaa aj kesä tulossa. Voiko vanha eukko onnellisempi olla? NO EI !