Kiirettä pitää. Tänään ajelimme; Seita ja minä kaksistaan autolla Vääksyyn miehelään. Matkaa kertyi yhteensä nelisensataa kilometriä, mutta kaikki onnistui tosi hyvin. Vääksyssä asuu hieno herrasmies Nero (jo nimikin on hieno, onhan meilläkin täällä oma Nero). Nero on Lumikuono Hombre Habanero, josta olen aina pitänyt sekä ulkomuodosta, että erikoisesti sen luonteesta. Nerolla on herrasmiehen käytös, se on myös hienosti opastanut ja kannustanut pikkuveljeään  koiranpojan vaikeaan elämään. Pikkuveli on meidän Kuuraparta, nykyisin Uuno. Se on Seidan toisesta pentueesta, nyt vain emme voineet sen kanssa paljonkaan kommunikoida, koska eihän se nyt olisi voinut äitiään…ja mitä siihen olisi Nerokaan sanonut.

Kun pääsimme Neron luo, Seita antoi heti herran kuulla kunniansa, mutta siitäkös tämä gentlemanni vain innostui, kierteli Seitaa, lähestyi varovasti ja nosteli välillä koipeaan. Moinen käytös sulatti aika nopeasti meidän missimme ja jo se näytti omaa salaisuuttaan häntänsä alla Nerolle. Vastusteli vielä hetken noin niin kuin muodon vuoksi, mutta Nerohan ei antanut periksi ja homma oli valmis niin sanotusti ”alta aikayksikön”.

Kaikki sujui niin helposti, ettei vielä koskaan aikaisemmin. Seitakin oli iloinen ja jäi Neron kanssa takapihalle ihan kiltisti, ei ulissut, eikä komentanut mammaansa takaisin pihalle, vaan antoi minun rauhassa syödä Markun ja Riitan loihtimaa ihanaa ruokaa. Kun palasimme takapihalle, oli pariskunta siellä innoissaan ja ensimmäistä kertaa näin Seita-neidossa sellaista pehmeyttä, että ihan hämmästyin. Nero oli menossa kauemmaksi, niin Seitapa nojasi siihen kauniissti ja näytti sanovan, että älä vielä lähde, ollaan tässä vielä hetki.

Voi, että toivon kaiken onnistuneen, tänään olin taatusti juuri ihan se oikea nappipäivä, sen näki jo siitä, miten meidän missimme käyttäytyi, häntä siirtyi salaisuuksien edestä hienosti, eikä se kiljunutkaan. Nero oli ihanan rauhallinen, ja Seita sai pitää selkänsäkin ihan kuivana, pari veripisaraa tosin tipahti ikään kuin verivalaksi sen selkään. Taisi gentlemanni innoissaan vähän puraista kieleensä. Hieno päivä, nyt sitten vaan odottelemaan tulosta. Ultraan mennään neljän viikon päästä.

Sitä ennen alkavat lähtöitkut pentulaatikon kasvattien perään. Viivi-Anneli (kiva nimi, ovat äiti ja tytärkin Anneleita, joten miksei koirakin?) lähtee huomenna ensimmäisenä kohti uutta kotia ja uusia seikkailuja. Muutoksia siis tulossa koko pentueen elämään.