Seita jatkaa huonoa syömistään, niin kuin edellistenkin pentueidensa kanssa. Kyllä se syökin, mutta toki vain vähän kerallaan. Ostin sille eilen tuhtia odottaville tarkoitettua ruokaa, jonka ravintoarvo on korkea ja se riittää, vaikka masuun ei paljon kerralla mahdukaan, eikä aamuisin edelleenkään mitään.

Tällä kertaa on sitten jo vuorossa kennelnimien osalta O-pentue ja nimiehdotuksiakin on jo tullut, ensimmäinen kunniatehtävä annetaan isäkoira Neron porukalle ja hienoja ehdotuksia sieltä onkin jo tullut, ne vain ovat vielä salaisuuksia. Olen kyllä myös niin "taikauskoinen", etten nimiä valitse ja kerro, ennen kuin on ihan varmaa, että vauvat selviävät nimenanto vaiheeseen asti

On vaihteeksi mukava katsella ulos kun näkyy sinistäkin taivasta pilvien välistä. Eilen ei sinistä näkynyt ja vettäkin tuli. Tänään koirat voivat vaihteeksi ainakin hetken leikkiä ulkona kastumatta pahanpäiväisesti. Piha rehottaa. Täällä on ihania vanhoja, reheviä perennoja ja juhannusruusun kukinnan jälkeen alkavat muut ruusupensaat kukkia.

Toin Hollannista tullessani mm sikäläisiä daalian juuria, olen onnistunut saamaan ne kasvuun, saa nähdä, saanko myös kukkimaan. Ainakin olen rakentanut niille ja uudelle pionilleni ja ruusupavuille maan suuresti ihailemani ystävän Thean ohjeiden mukaan. Vanhaa ja uutta multaa,  hyvin palanutta lehmän lantaa ja hiekkaa kuohkeutta lisäämään. Saapa siis nähdä, miten ne kukkivat.

Huomenna muuten minulla on kunnia mennä Thean luokse katsastamaan Evitan ja Veetin pennut, joiden molempien kohtalossa minullakin on ollut sormeni pelissä. Thean Evitan tuonnissa olen auttanut ja oma rakas ystäväni Ria Hollannissa myös. Evita on siis pentujen äiti, mutta isä on oman tuontikoirani Onnimannin poikaTrasseli Kennelissä. Jännää nähdä, mitä niistä tuli. Samalla kuitenkin jännitän, osaanko valita oikeat koirat, kun en sitä pentuetta ole voinut joka päivä seurata, niin kuin omiani ihan syntymästä saakka. Opintomatkalle kuitenkin on kiva mennä. En enää pysy laskuissani, mutta luultavasti olen kuitenkin nähnyt kolmisenkymmentä pentuetta Suomessa, Hollannissa, Ruotsissa ja Norjassakin. Jännää.

Sitä ennen kuitenkin yritän ehtiä tänään päästä Melinan kanssa Viksu klinikalle koirakouluun. Näin kylmillä nimittäin iski valtavan tuskallinen iskiaskipu selkään ja jalkaan.

Sen lisäksi iski myös Melina aamulla, kun en heti pystynyt kumartelemaan ja nostamaan aamuruokakippoja pöydälle, ehti pikkumuija syödä liukua estävät kumirenkaat kahdesta ruokakupista..Nopea se on muutenkin, juoksee aamulenkillä pellolla ja takametsässä melkein yhtä lujaa kuin aikuiset. Tällä hetkellä Melina on ihan off, makaa sänkyni alla, mutta kunhan herää, menemme metsään. Olen hirveän iloinen siitä, että se on jo selvästi tajunnut, että herättyä äkkiä ulos pissalle. Omakotitalossa se on helppoa vaikka keskellä yötä. Enää ei vahinkoja juurikaan satu, vaan se katsoo heti pihalle mentyään oikean paikan. Sekin on ihme, että jo tuollaisella muutaman kuukauden ikäisellä sen oikean paikan löytäminen on uskomattoman "hankala" toimitus. Se pyörii ja juoksee uuteen paikkaan, pyörii taas ja kun viimein sitten kyykistyy, se kääntää katseensa minuun, odottaen kehuja. Ja niitähän tulee. Se tulee vielä asiansa toimitettuaan hakemaan lisäkehut ja taputukset joka kerta. Sanovat, että kissa kiitoksella elää, mutta niin tekee kyllä koirakin..