Aurinko paistaa ja juhannus lähenee. Olemme siskon perheen kanssa kahden vaiheilla, mennäkkö heidän saareensa, vai jäädäkö tänne kotipuoleen, maallahan tämäkin on, vaikkei järveä olekaan.
Saaressa on ihana rantasauna, riippakoivu rannassa ja lauteilta näkee riippakoivun lävitse laineiden kimalluksen. Juhannusta parhaimmillaan.
Mutta, mutta entä jos sataa, pienessä mökissä yhdeksän märän koiran kanssa ei juhannus oikein tunnu perinteiseltä. Kallio, jolla kokko perinteisesti on poltettu, on liukas. Sängyt märkinä märistä koirista, tosin ne myös helteellä uivat ja kastuv at, mutta ehtivät ulkona ollessaan myös illaksi kuivua.
Mitä siis tehdä, minulla on pentukin täällä, tosin sille uudet maisemat aina tekevät hyvää., mutta märkä rantakallio ja liukas veneenpohja ehkä eivät. Veneessä Melina ei vielä ollut, mutta mikäli se käyttäytyy, kuten tavallisestikin, se ei hämmästy oikein mistään. Nyt kun en enää asu kaupungissa, enkä kovin suuressa taajamassakaan, on eri asia, täällä uudessa lintukodossani on kaikki muu, paitsi järvi. Sitä paitsi mökille vesi tulee sisään vain mantereelta kannettaessa ja pesuvesi saunaan järvestä kannettaessa ja täälläkin voi saunoa, vesi tulee ja menee, saunavihtoja kasvaa muutaman metrin päässä puissa ja puutarha tuoksuu ja kukkii. Grillata voi ulkona ja sisällä.
Säätiedotus vaihtelee päivittäin, välillä luvataan sadetta, välillä paistetta, saattaa jäädä päätös ihan viime tippaan. Tällä hetkellä tuntuu, että pysymme Kiikassa Karkun sijasta.
Seita raukka ei pysty ollenkaan syömään, saattaa olla merkki vauvojen odotuksesta, se katsoo minua ilmein ”jos katseeni voisi tappaa, kuolisit”, kun pakotan sen ottamaan toipilaille ja odottaville tarkoitettua vitamiinimössöä, jota se inhoaa. Mannisen Pekka Mäntsälän eläinlääkäri, jota suuresti kunnioitan, aikanaa rauhoitteli, että vauvat kyllä ottavat omansa, vaikka emo ei söisikään. Onneksi Seita on tähän saakka syönyt ehkä vähän liiankin hyvin, joten vararavintoakin sillä on. Pääsemme kuitenkin vasta tiistaina ultraan, jolloin tiedän, onko vauvoja tulossa ja sitten se odotus Seidallakin vähän helpottaa ja alkaa taas ruoka maistua, jos vanhat merkit paikkansa pitävät.
Amelie ja Miina sekä Siiri eivät kukaan koskaan ole konstailleet ruokansa kanssa. Juuri tähän aikaa kolmannen viikon tienoilla kylläkin jopa Amelie-syöppö jättää pari kertaa syömättä, mutta vain muutaman kerran. Miina söi myös hyvin.
Kun ihana sijoitusnarttuni Bente ei tahtonut syödä, sain sen syömään hopealusikalla. mutta se ei Seitaan tehoa, vaikka Bente onkin Onnimannin (Seidan velipuoli) lapsi.
Melina onneksi syö ja painaa jo viisi kiloa ja risat, mutta myös kuluttaa, tuntuu välillä, ettei se ehdi nukkua ollenkaan. Mutta rakas se on, samoin kaikki kasvatit, joilta aina silloin tällöin saan iloisia viestejä.
