Tämänkertainen pentukoulu loppui sitten eilen. Kuukauden se kesti ja hyvää teki. Vaikka Melina on varsin reipas ja rohkea, se on kuitenkin meidän yhdeksänkoiraisen lauman ”pahnan pohjimmainen” ja hätätilanteissa se on voinut katsoa mallia isojen toiminnasta ja hakea tukea niistä ja varsinkin emostaan Miinasta. Niinpä se on oppinut varsinkin kaikki ison lauman negatiiviset reaktiot; haukkumisen ohikulkijoille, vesikipon tyhjentämisen lattialle tassulla lapiomalla, kerjäämisen ym. Joukossahan tyhmyyden sanotaan tiivistyvän. Lienee se tiivistyminen meilläkin niin voimakasta, että tippuu pisaroina pikkupennun päähänkin.

Pentukurssilla se joutui olemana yksin ja ratkaisemaan asioita omalla tavallaan. Ensimmäisellä kerralla se suurimmaksi osaksi lymyili mun tuolini alla ja tarkkaili tilannetta. Seuraavalla kerralla se jo paini velipojan kanssa. Eilen se jo meni häntä pystyssä sisään, antoi kaikkien kuulla kunniansa ja jopa leikki muidenkin kuin Onnin kanssa, haistaa ison Eetun peppua ja vetää Iivoa hännästä. Se uskalsi mennä yksin toiseen huoneeseen ja antoi muiden kurssilaisten pitää sylissään, katsoa hampaat ja kehua sitä. Poislähdöstä ei tahtonut tulla mitään, kun piti ihan väkisin saada vielä ulkonakin leikkiä.

Pikku pentuja kurssilla oli paljon, oli lassiepoika Iivo, joka kulki huolestuneena huoneen päästä päähän ja haukkui, ihanat sisarukset pikkusnautsereita, Wels gorgi Rambo, Bernin paimenkoira Eetu, jonka turkki oli kuin samettia, tietysti velipoika Onni ja sitten ihana pieni pippurinen Jack Russel Tyyne, joka ei nimensa mukaisesti kuitenkaan ollut tyyni, vaan pisti isoimpansa heti järjestykseen, vaikka oli porukan pienin. Omistajan nauroi, että Tyynen ärhentely muistuttaa Aku Ankan ääntä, ja totta tosiaan. siltä se juuri kuulosti.

Myös Melina yritti pitää järjestystä ja sekin otti yhteen Tyynen kanssa, parikin kertaa. En tiedä, tuliko ratkaisua, mutta sen jälkeen ne kiertelivät vähän eri porukoissa. Melina kyllä osoitti hurjan luontonsa, niin tai oikeammin se murina kuitenkin oli pelkoa, rohkeus ei ihan tappeluun riittänytkään. Melina muuten sitten kahmaloitsi pentukerhon vesikupin pariinkin kertaan lattialle, tietenkin ensin juotuaan siitä oman osansa, muista ei nii väliä, vaan kuppi tyjäksi ja nurin vaan.

Miedän "Mölinä" muuten pysyi koko kerhon puolituntisen ”kuivana”, pyysi jopa pari kertaa ulos, mutta kun ulko-ovi oli tulvillaan pikkuisia pentuja, en lähtenyt sitä pissattamaan. Sisälle tuli kyllä pisuja monelta, muttei ”meidän Melinalta”. Olin aika ylpeä, että se pyysi ulos. Ja vielä ylpeämpi olin siitä, ettei se suinkaan pissannut kerhohuoneen lattialle, vaan ulos vasta kun olimme hienosti panta kaulassa ehtineet Viksu-klinikan  puolelta kadun toiselle puolelle ruohikolle.  

Nyt vaan sitten hakemaan uutta pentukoulua ja tapahtumiin, ettei se tänne metsity, aineksia tytöllä luonteensakin puolesta on, kunhan tottuu. Omistajastahan se usein on kiinni.  Toki perintötekijätkin tekevät osansa, mutta hyvänkin koiran voi pilata. Sitä samaa sanoin eilen illalla Astalle Oulusta, Asta kehui omaa Sindyään. se on Amelien ja Chilin poika, Chili taas on meidän Siirimummin ja Elviksen poika, siis Melinan sukulainen isän puolelta. Hahaa, mikä sukuselvitys, kuka saa selvää? Tarkoiutan siis oli sanoa, että Elvis on jättänyt hienoa luonnetta ihan testatustikin. Mutta kyllä omistajalla on vaikutuksensa myös, niin kuin Astalla ja Jukkiksella Sindyn suhteen. Saapas nähdä, miten Sofien kanssa käy? (Sofie on ”Seidan tyttö)- Joka tapauksessa omistajalla on valtava merkitys sille, millainen koirasta perintötekijöistä johtuen tai niistä huolimatta, tulee.