On taas vierähtänyt viikonloppu kirjoittamatta. Sain Ruotsista vieraita viikonlopuksi, joten vauhtia on riittänyt. Samalla on mennyt aikaa yrittäessäni järjestää viimeisimmän pentueeni ”orvoksi jääneelle” pennulle uutta kotia. Sain paljonkin tiedusteluja ja muutaman aivan ihanan soiton. Parikin mukavaa perhettä, joilla olisi ollut pikkukaverille jopa oma schapendoes kaverikin, oli valmiina avaamaan sydämensä ja sylinsä pienelle miehelle. Kiitos kaikille teille, jotka kannoitte huolta pennusta. Nyt on kaikki hyvin ja pentuhan on vasta hieman yli kolmen kuukauden ikäinen, joten se varmasti sopeutuu äkkiä uuteen kotiin.

New Elviksen osti yksinäinen mies, jolla aikaisemmin oli ollut briardi ja sen jälkeen Kataloonian paimenkoira. Hän asui maatilalla, jossa kasvatti fasaaneja. Hän oli iäkkäämpi, muttei missään tapauksessa vanha ja hänellä oli kokemusta paljon schapendoesia vaikeimmista roduista. Sääli, että hän ei kauempaa ehtinyt nauttia omasta uudesta tervepäisestä pennustaan. Vasta pari viikkoa sitten hänellä todettiin vatsasyöpä, joka vei hänet hänen itsekään aavistamatta.

Tämän miehen mukana oli pentua hakemassa myös hänen sisarensa, jolle tietysti veljen poismeno oli järkytys, samoin se, ettei hän pystynyt tarjoamaan pennulle kotia oman miehensä sairauden vuoksi. Niin suuri oli hänenkin rakkautensa pikkukoiraan ja sen tulevaisuuteen, että hän halusi antaa sille onnellisemman elämän, vaikka oli itsekin jo siihen kiintynyt ja olisi sen mielellään pitänyt muistona veljestään, jos hänellä olisi ollut sille aikaa..

Onneksi Mörri löysi naapurista yhtä hyvän kodin ja tämä sisar voi veljensä tilalla kaupungista käydessään, nähdä pikkumiehen kasvavan ja seurata sen elämää. Sisaren mukaan pentu oli ihanan vilkas ja oppivainen. Hän kertoi mm tehneensä sille agility - harjoitusradan, jossa vanhat pohjattomat ämpärit olivat putkena. Ihanaa, että pentu sai kodin ja ihaninta oli huomata, että niin moni halusi auttaa ja avata kotinsa ja sydämensä. 

Nyt sitten ryhdytään odottelemaan, mitä Seita ”saa aikaan”. Sen masu kasvaa vauhdilla, mutta se on hyväntuulinen ja jopa syö, ensimmäinen raskaus, jolloin ei tarvitse huolehtia syömättömyydestä.  Ihana juttu. runsaat 10 päivää, eli vajaat kaksi viikkoa ja sitten pitäisi taas laatikossa olla uutta elämää.

Tämä viimeinen laatikon kasvatti Melina jaksaa touhuta ja riehua ja on oppinut ymmärtämään paljon sanoja, samoin se on melkein kokoaan sisäsiisti, pyytää itse ovella ulos heti herättyään aamulla. Sen on tullut isoäitiinsä, on mahdoton syöppö ja sitä tahtoo olla mahdoton pitää erossa muitten kupeista, muuthan tietysti saavat parempaa ruokaa kuin se. Se on muuten perinyt äitinsä tavan hiiren metsästykseen, tai paremminkin Miinan opit ovat menneet perille. Tänäänkin iltalenkillä se hävisi kokonaan, Haukku kuului pelon ojasta ja sieltä se nousi kuono mullassa, kun komensin. Se muuten karkasi takaisin hiirenkololleen ojaan ainakin kolme kertaa. olen tähän saakka ollut tosi iloinen oman laumani koossa pysymisestä, ainoa katoamistemppuja tekevä on ollut sisaren luona asuva Miina, nyt näyttää sen tytär oppinen äitinsä metkut ja saaneen äitinsä villin luonteen. Söpö se on ja reipas, mutta villi.