Tähän asti olen kehunut tätä pentuetta tosi rauhalliseksi, niinhän se on ollutkin- tähän asti. Muutos tapahtui kuin taikaiskusta kuuden viikon kohdalla. Tämä remppajengi on tosi kehittynyttä ja tarvitsee koko ajan uusia virikkeitä. Minua kauemmin kasvattaneet sanovat, että seitsemän viikkoa on ollut se oikea luovutusaika, sen jälkeiset viikot ovat yhtä tappelua ja uusien virikkeiden kinuamista.

Meidän laatikossa se raja tuli kuudessa viikossa. Eihän niitä vielä voi luovuttaa, sitä en tarkoita, mutta toden sanoakseni se kyllä on muutaman kerran parina viime yönä käynyt mielessä. Pennut nukkuvat muutaman tunnin ja sitten alkavat sellaiset aariat, että outoa varmaan hirvittäisi. Aina seisoo joku laatikon reunalla ja huutaa, ulvoo, rääkyy ja päästää kurkustaan sellaiset äänivarat, etten ennen sellaisia ole edes kuvitellut niiden suusta kuuluvankaan. Mitäs ne sanovatkaan, että koira periytyisi aavikkosudesta. Nämä ainakin.

Viime yönä konsertoitiin klo 21-23 välinen aika, muutama tunti nukuttiin ja klo 01.00 alkoi yökoirien laulu, se oli kyllä karmivampaa ja täysin erilaista kuin yölintujen vastaava. Tämä rupeama laantui vasta 04.11. Kyllä, katsoin kelloa tarkalleen, se taisi olla ennätys. Aina välillä kävin tarkistamassa, ettei niillä mitään hätää kuitenkaan ollut, ja kun menin lähellekin laatikkoa volyymit kaksinkertaistuivat. Ne siis vaativat pois vankilastaan ja tahtoivat ”happeninkiä”.

Eivät yhtään auttaneet kultaiset neuvot, ”sammuta valot, opeta ne ettei yöllä leikitä, yritä kestää yksi yö, niin ne oppivat, että on yö”. Joko neuvot olivat turhia tai nämä tosi paukapäitä, ei ole pariinkaan yöhön opittu yön ja päivän eroa. Aina siellä muutama nukkui ja koko ajan riitti joku vaatimaan vapauteen. Olisivatko jopa niin fiksuja, että olivat panneet vartiovuorot ulvonnalle, että saataisiin emon ja kasvattajaeukon hermot pettämään ja ovet auki taivaita myöten. Voi uusia omistajaraukkoja! Ainoa, joka nukkui sänkyni alla kuin viilipytty, eikä ollut millänsäkääm, oli Seita-mamma. Minä sitä muutamaan kertaan anelin, suorastaan rukoilin menemään lastensa kanssa leikkimään, se katsoi minua kuin ymmärtämätöntä lasta ja tuntui sanovan, että nehän ovat jo kuusiviikkoisia, viisiviikkoisina ne vieroitetaan. Seita kyllä vielä imettää niitä, mutta turhiin parkumisiin se ei reagoin, päinvastoin kuin kasvattajaparka, joka tänä aamuna näyttää ”Metusalemin ikäiseltä”. Oliko hän sata vai useamman sadan vuoden vanha, en muista, mutta minusta ainakin näkyy jo jokunen vuosituhat.

Aamulla ne ovat riehuneet keittiössä samaan aikaan kun siivosin laatikon. Oli muuten viime yön session jälkeen tosi karmeassa kunnossa, nappuloita, kakkaa ja sanomalehden riekaleita hujan hajan, vaikka olin vaihtanut pariinkin kertaan aluset ja lehdet ja yrittänyt siivota yöpalan tähteet.

Nyt ne nukkuvat onnellisina laatikossa, onneksi ulkona paistaa, pääsevät päiväksi ulos. Ne nukkuvat ulkona hyvin ja pitkään, jaksavat sitten ulvoa taas ensi yönä hyvin nukutun päivän jälkeen. Voisikohan joku muuten keksiä myös koiranpennulle uniklinikan. Pikkuvauvoillehan sellaisia on, jossa ne opetetaan oikeaan yörytmiin. Lohduttaa kuitenkin ajatus siitä, että tämä onkin varsin varhaiskehittynyttä ja fiksua porukkaa.