Kaupan kassalla Vammalassa oli jonossa edelläni hauskan näköinen, tutunoloinen mieshenkilö, joka yllättäen kiitti blogistani. Hämmästyin niin, että henkeä melkein salpasi. Kysyin mistä hän sen on löytänyt? Tamperelainen koiraystävä kuulemma oli suositellut. Uskomatonta, meikämuijan löpinöitä lukevat fiksun tuntuiset koiraihmiset ja minä kun en niitä oikeastaan pidä minään, melkein hävettää välillä etten sinne mitään fiksua tai vauhdikasta saa aikaiseksi. Se päivä oli pelastettu ja hyvä olo jatkuu tänäänkin.
Nousee muuten kynnys blogiin kirjoittamiselle koko ajan, kun kuulee että fiksut ihmisetkin sitä lukevat.
No minun elämäni on tätä, enkä sitä muuksi vaihtaisikaan senverran vauhdikasta se on-onneksi. Toissapäivänä mentiin ylikoulutetun koirahoitajasiskoni luokse Siniseen Unelmaan, siskolikan anoppi oli siskoineen tulossa kylään ja tahtoi nähdä koko torvisoittokunnan, oli kuulemma tuliaisia kaikille kymmenelle karvajalalle. Kirsti mummi istuu pyörätuolissa, mutta kummasti vaan koirat osaavat senkin kanssa toimia, vain megavauva Rolle karkasi yläkertaan piiloon, se taisi pelästyä pyörätuolia kun mummia työnnettiin sisään, olisiko tassu jäänyt alle tai vain karva, vaikea sanoa kun en siinä hässäkässä vielä oman seitsikkoni kanssa ollut mukana.
Todennäköisesti ei mitään vakavaa ole edes tapahtunut, mutta Rolle dramaturgin koirana (mulla on dramaturgin keskenjääneet opinnot takana, kun minusta tulikin toimittaja), on aina osannut dramatisoida oli sitten kyseessä peppuun kiinnijäänyt kakka tai kynsien leikkaus, se tanssii kuolevaa joutsenta välittömästi kun pienikin tilaisuus tulee. Nyt se lymysi isännän sängyn alla yläkerrassa, tuli alas kanssani ja jopa samaan huoneeseen pyörätuolin kanssa, otti namin, muttei tullut tuolin viereen. Kylä pelkokin meni ohi, kun namit loppuivat, lienee ollutkin siis taas uusi ovela juoni saada herkkuja ja huomiota. Riitta ja Jussi kutsuvat Rollea nyt vuorostaan Humu-Pekaksi, aikaisemminhan se oli "my little pony", rakkaalla lapsella niitä nimiä riittää.
Niin riittää nimiä ujolla pikkulikka Riitullanikin. Ripirapi, Riipsraaps ja Riitumuori-nimet se tuntee jokaisen. Eilen sitten Unelmassa piipahti Hanna, siskontytär koirineen ( Kaapo Seidanpoika ja Kiira Amelientyttö). Ripilapsi ei enää ollenkaan ollut se "Anteeks Nieminen", mikä se aina on kun on paljon porukkaa, se raivasi rohkeasti tiensä Hannan luo suorastaan muitten yli ja hämmästytti meidät kokonaan. Sen ujous alkaa haihtua.
Hanna kertoi Janne poikansa ihailleen Risto Reipasta, Janne oli Risto Reippanen, kun ei ihan muistanut nimeä oikein. Ripistäpä tuli nyt eilen Ripi Reippanen. Nytkin se makaa sänkyni alla ja kun kysyn, missä on Ripi Reippanen, se vastaa häntäänsä lattiaan paukuttamalla. Seita on aina tehnyt niin, Reippanen nyt rohkaituneena vasta viime aikoina. Tuntee siis uuden nimensä. Toivottavasti Ripi Reippanen vielä hämmästyttää kehässäkin nappaamalla reippasena sen viimeisen valioksi tekevän sertinsä.
Eilen tuli myös nuorin siskolikkani Leena katsomaan uutta kämppäänsä täällä Kiikassa. Suku pakkaa tänne näköjään ihan vauhdilla, ihana paikkahan tämä. Nytkin kun katson ulos ikkunasta, näen punaista, keltaista, kultaista ja kaikki ruskan värit. Ihana, vuodenaikoina vaihtuva taulu jokaisen ikkunan takana. Pian ovat lehdet tippuneet puista ja puutarha vaatii syyskunnostusta, mutta vielä on väriloistoa.
Melina ja Oodi pääsivät taas eilen kellarin katolle, nopeasti ne keksivät kiertotien sen aidan takaa, jonka Riitta ja Jussi virittivät kellarin eteen. Talossani oli taas kurainen musta polku eteisestä aina keittiön ja olohuoneen kautta makuuhuoneeseen ja sänkyyni, ennenkuin sain melinan kiinni ja suihkuun. Eilen sitten siirrettiin Jussin kanssa aita suoraan portilta kellarin kulmaan, nyt ne eivät enää pääse katolle. Yrittivät eilenkin kotiin tultuamme monta kertaa, mutta kun eivät päässeet ryhtyivät etsimään uusia haasteita. Melina kyllä löytää täältä satoja paikkoja kurastaa itsensä. Nyt ne leikkivät Oodin kanssa hiekkakasalla, kaivavat marjapuskien alustat ja metsään mentäessä juoksevat joka ojan. Mutta elämäähän se vain on ja pentuaika on nopeasti ohi.Oodi muuten on tosi reipas, se juoksee sujuvasti koko olennaisena osana kymmenjäsenistä villikoiralaumaa, ei jää alle tai rähisee, jos on jäädäkseen.
Leena ja Riittasiskoni olivat molemmat yötä täällä minun laumani kanssa, vietimme tyttöjen iltaa, söimme hyvin, joimme viiniä ja muistelimme lapsuuttamme, joka oli melkein yhtä vauhdikas kuin tämä nykymenonikin. Elän rikasta elämää, onneksi osaan olla siitä kiitollinen ja nauttia.
Tuntuu hyvältä katsoa tätä solistiseitsikkoanikin, siinä ne nukkuvat kaikki sulassa sovussa kuka sängyn päällä, kuka alla tai petillä; Siiri 11 vuotta, nero 10, Amelie-Sofie, joka eilen täytti 9 vuotta, Seita 5 vuotta, Ripi Reippanen 3,5 vuotta, Melina puoli vuotta ja Oodi 2 kuukautta. Kuorsaus vain kuuluu, mutta kun suljen koneeni blogin kirjoitettuani, ne kaikki ryntäävät kanssani kohti uusia vauhdikkaita seikkailuja ihan omalla pihalla ja metsässä.
