Aika on taas mennyt kuin siivillä uuden Sastamalan kaupungin perustamisruljanssissa, tuntuu välillä, ettei aikaa ole omille koirille ollenkaan.
Eilen käytiin kuitenkin Oodin kanssa tukirokotuksilla kun kennelyskästä oli päästy ja karanteeniaikakin oli jo ohi. Oodi parka pelkäsi, istui vastaanoton penkillä ja tärisi, kun ei ole muutamaan viikkoon päässyt käymään missään. Aluksi ei namipalatkaan kelvanneet, mutta sitten vähän ajan päästä pelko hälveni ja rokotuspöydällä nappulat jo maistuivat. Nyt sen kanssa täytyy ehtiä kiertää eri paikoissa, jottei se kokonaan unohda pentukurssin asioita ja tottuu taas muihinkin kuin lauman jäseniin. Tärkeätä ottaa sitä yksin, jotta se rohkaistuu.
Kun kirjoitin oodin kiertävästä kenkänäyttelystä, sain muutamalta Oodin veljeltä samansuuntaista viestiä, sielläkin kuljetetaan kenkiä olohuoneeseen niinkuin meilläkin, Rockyn omistaja kertoi, että Rocky kenkänäyttelyiden lisöksi harrastaa itse itsensä leikittämistä. Rocky hyppää tuolille pallo suussa, pudottaa sen maahan, juoksee hakemaan ja alkaa saman taas alusta. Niin tekee Oodikin. Myös vanhempien koirien "huudattaminen" kuuluu muidenkin Oodin harrastuksiin. Melina taas leikkii Oodilla, välillä tuntuu, että se luulee Oodin olevan sen vinkulelu, niin innokkaasti se sitä kuraisella pihalla pyörittää. Tekee muuten juuri samalla tavalla kuin Rolle aikanaan sitä pyöritti. Onneksi Oodi osaa pitää puolensa ja on jo kasvanutkin niin isoksi, että pystyy kaatamaan Melinan. Oodi painoi Viksu-Klinikan vaa´assa jo 11 kiloa.
Tänään itsenäisyyspäivänä menemme koko porukka Siniseen Unelmaan itsenäisyyspäivää juhlimaan ja yhdessä ruokaa laittamaan. Illalla katsotaan presidentinlinna vstaanottoa. Sitä on aina hieno katsella kun olen itsekin siellä monta kertaa ollut toimittajana radion puolelta ja tuottajana television puolella. Linna on sokkeloinen ja siellä on tosi vaikea liikkua ja löytää haastateltavansa. Ainakin ennen tehtiinkin niin, että sovittiin monta haastattelua valmiiksi tiettyyn paikkaan ja tiettyyn kellonaikaan, silti saattoi olla niin että haastateltava ei löytänyt tai juuttui ruuhkaan tai jonkun toisen tiedotusvälineen haastateltavaksi.
Yhtenä vuonna istuimme minäja suomenruotsalaisen tvn tuottaja tilanahtauden takia pikkuisessa vinttikomerossa tarkkailemassa ja antamassa tarvittaessa apua lähetykseen ja kertomassa ohjaajalle kenen haastatteluja tehtiin valmiiksi nauhalle ja miten pitkiä ne olivat.
Siellä komerossa oli ikkuna auki, koska tv-kaapelit tulivat lähetysautosta sitä kautta linnaan ja tietysti sinä itsenäisyyspäivänä oli lunta ja pakkasta ja pikkukoppi jäähtyi aika äkkiä. Meillä oli tietysti iltapuvut päällä, joten istuimme kopissa turkit päällä ja silti oli kylmä ja hämärääkin, koska tv:n valo oli ainoa kunnon valo siellä komerossa.
Kun lähetys sitten oli ohi ja saimme lähteä kutsuttuina vieraina salien puolelle, oli olo todella kuin Liisalla ihmemaassa tai Tuhkimolla linnan tanssiaisissa. Linnan valot häikäisivät todella kirkkaasti pitkän aikaa silmiä. Linnan tarjoilut ovat runsaat ja vieraat todella keskustelevat innokkaasti keskenään, osa tietysti haluaa näyttäytyä tv:ssä eli aina kun tevalot paloivat ja tanssia kuvattiin oli lattia ääriään myöten täynnä ja kun kameramiehet menivät tauolle tai haastattelut tulivat muualta. Oli lattialla runsaasti tilaa tanssia.
Nyt eläkeläisenä on hyvä istua tv;n ääressä arvostelemassa, mutta myös anteeksi antamassa, koska tiedän, millainen tilanne siellä on. On se vähän haikeaakin, kun niitä aikoja muistelee. Minulla on ollut valtavan rikas elämä, nytkin se on täynnä elämää toisella lailla.
Hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin säädylle!
