Ida Dibah on poissa

Tänään saimme kuulla surullisen uutisen. Meidän ”muumimamman” eli Siirin äiti Ida Dibah on päässyt koirataivaseen joulun alla. Ida Dibah olisi huhtikuussa täyttänyt 14 vuotta. Sillä oli Suomessa vain yksi pentue, Norjassa sillä on toinen pentue. Norjaan se olisi saanut jäädäkin, mutta sen suomalainen omistaja Leila tahtoi sen takaisin tänne.

Meidän Siiri on siis sen ainoasta Suomen pentueesta. Ida Dibah oli ensimmäinen schapendoes, jonka olen tavannut, se oli hieno äiti, muistan miten se suorastaan syöksyi puolustamaan Siiriä Boisterous kennelissä Karkkilassa kun Junky tuli sen pentua Siiriä liian lähelle. Ida Dibah oli hieno luonne ja oikea perusschapendoes. Sen lapsenlapsi Buffing Cafe au Kismet muistuttaa isoäitiään, se on kansainvälinen muotovalio, niin kuin äitinsä ja isoäitinsäkin. Muutkin Siirin pentueen jäsenet ovat menestyneitä muotovalioita ja se ainoa ”hammasongelmainen” eli Olli Crogue Carl taas omaa BH ja TK 1 tittelit, joten hienoa jälkeä Ida Diba-mummilta. Koirien taivaassa nakit kasvavat puussa Ida Dibah ja kaikki ruoka pysyy sisällä, eikä lihota.

Kiitos, Paula, Siiri ja jälkeläiset 

 

 

Oltiin eilen illalla koulussa Melinan ja Oodin kanssa, Jussi ja minä. Äetsän seudun koirakerho on löytänyt kivan paikan, se on Tillin puutarhan vieressä, onkohan se joskus ollut jonkinlainen kasvihuone, vai onko se rakennettu ihan tätä varten. Hieno halli joka tapauksessa, saa olla sisällä ja illallakin on valoisaa. Se on; ihan yhtä hyvä, ellei parempikin kuin Helsingin olosuhteissa milloinkaan. Saa olla sisällä ja hallissa on hiekkalattia ja näkyi siellä olevan agility välineetkin, tosin kerhon sivuilla näkyi, että agikurssit olivat täynnä, niinkuin kait melkein kaikkialla.

Emme tienneet, missä koulutuspaikka oli, mutta Miinan ja Seidan pentujen ostajilta olimme kuulleet, että pentukurssi on menossa. Ajelimme pimeässä etsien paikkaa ja yhtäkkiä näimme valaistun hallin ja auton, jossa oli koira, kääntyvän Tillin puutarhalle ja siellähän se halli oli. Menimme rohkeasti sisälle kysymään, pääsemmekö mukaan. Oikein mukavan tuntuinen kouluttaja tunnisti meidät Ransun (Melinan veljen) ja Nyssen (Oodin veljen sisaruksiksi).

Saimme olla mukana kurssilla kun Ransu ja Nysse eivät olleet siellä. Kiva kouluttaja jakoi porukkaa sitten kahteen osaan ja me saamme seuraavan kerran tulla kurssille tuntia myöhemmin.

Oodi oli aika kauhuissaan, hallissa oli kymmenkunta koiraa ja haukuntaa, mutta sain sen sisälle. Oodihan on sillä lailla tyypillinen kennelkoira, että se asuu maalla metsän keskellä ja sen omistajalla ei muka ”koskaan ole aikaa” sen kanssa yksin mennä ja osallistua. Olimmehan olleet pentukerhossa eläinlääkäriasemalla, mutta siitä on kuukausia aikaa ja sitten saimme kenneliin vielä sen kennelyskän, jonka takia emme olisi päässeetkään minnekään kurseille.

Oodi siis läähätteli ja yritti syliin, eikä huolinut namipalojakaan, vaikka yleensä niitä haluaa, mutta sain sen sisälle, harjoittelimme kohtaamisia, pujottelua koirarivin läpi ja sain sen jopa seuraamaan itseäni kun  juoksimme ympyrää hallissa. Välillä se pyrki syliin, mutta pikkuhiljaa se kuitenkin tottui, ensi kerralla toivottavasti on jo helpompaa.

Melina kunnostautui, se ei paljon haukkunut ja Jussi sai sen hienosti seuraamaan, tulemaan luokse ja pujottelemaankin. Namipalatkin kelpasivat sille siinä määrin, että tänään se oli tehnyt pitkän kakkaraidan Sinisen Unelman olohuoneen matolle. Varmaan sekin jännitti, olihan tapahtuma uutta ja outoa sille. Melina on ollut kesällä heinäkuussa Hämeenlinnan näyttelyssä turistina ja Turun pentunäyttelyssä, ja siitäkin on jo aikaa. Ehditään kerran vielä kurssille, ennen kuin Turkuun  mennään ensi viikonloppuna näyttelyyn. Hyvä niin, Melinalla ja Jussilla ”pelittää” hyvin yhteen niin kuin Miinalla ja Jussillakin. Jussi tykkää tytöistään.

Tunnin kurssin jälkeen molemmat pikkutytöt olivat kotimatkalla autossa ”melko hiljaisia” ihan koko yönkin aamuun saakka.