Ihanaa, että luonto ikään kuin on ”tullut hulluksi”, ainakin viime vuoteen verrattuna. Edelleen on pirteä pakkanen, taivas on kirkas ja aurinko paistaa kuin keväällä ikään. Oodi viihtyy pitkät ajat ulkona, sisällä se sitten taas kierrättää kenkiä huoneesta toiseen, kiusaa vanhuksia ja repii tyhjät vessapaperihylsyt ja maitopurkit pieneksi silpuksi. Oppisi vielä siivoamaan jälkensä niin olisi ihan superkoira.

Olen hankkinut vierassängyksi keittiöön sivustavedettävän puusohvan, joka on kahdenmaattava. Koirat rakastavat sitä, koska se on ikkunan edessä ja siihen mahtuu monta koirankuonolaista luontoa ja mahdollisia vieraita tarkkailemaan ja ikkunaa raidoittamaan kuononjäljillä. Kun tulin kotiin mm valtuuston ennätyspitkästä kokouksesta, olivat sinisen unelman porukat tuoneet koirat illalla kotiin ja siinä ne seisoivat, parhaat ystäväni rivissä ikkunassa minua odottamassa. Näytti niin kotoiselta ja iloiselta kun kello 01.30 yöllä palaan ja näen ikkunassa rivin iloisia naamoja ja niiden takana kuuden hännän heiluvan kuin juhlaliputuksena. Kyllä siinä väsymys haihtui.  

Sohvan mukana tuli ihan kelvolliset patjatkin ja minä olen jo ne koemaannutkin, oli tilaa myös karvaisille kavereilleni. Nero edelleen tulee aamuyöstä kainaloon peiton alle, keittiöönkin se suostui tulemaan, vaikka mieluummin makuuhuoneessa onkin tottunut nukkumaan.

Oodi on jo hieman ”tuunannut” toista käsinojaa, se on saanut hieman pyöreämmän muodon kuin toinen käsinoja ja värikin on vaaleampi kun siitä on ahkeralla työllä poistettu tummempi lakka. Oodi on myös jättänyt muutaman tikun uhmakkaasti ja taiteellisesti törröttämään ylöspäin. No pikkujälki se vain on, eikä kierrätyssohvakaan kallis ollut, sen kyllä voi vielä hioa hienoksi, jos haluaa. On ollut tässä viime päivinä pikkuneidillä touhun puutetta, kun Melinakaan ei ole ollut karkumatkan jälkeen täällä leikkimässä. No huomenna menen niiden kanssa Siniseen Unelmaan ja ne saavat jäädä sinne siksi aikaa kun mamma lähtee vähän humpsuttelemaan.

Ria soitti eilen Hollannista ja valitti, että siellä on tosi kylmä, oli 7 astetta miinusta, kun kerroin, että meillä näytti aamulla lähelle kahtakymmentä Ria rupesi ihan palelemaan. Sellaista pakkastahan ei Hollannissa ole, silloinkaan kun siellä on lunta. Karelia kuulemma on tosi suomalainen, se nauttii ja viihtyy ulkona sitä enemmän, mitä kylmempää on.

Samanlaisia ovat molemmat Seita-äidin tyttäret täällä; Ripi Reippanen ja Oodi viihtyvät pihalla, eivätkä tunnun ollenkaan palelevan, niitä saa ihan houkutella sisään. Onneksi ne voi rauhassa jättää pihaan, kun se on aidattu ja Melinakaan ei ole kävelemässä niitä kumoon, se on kyllä mysteeri, miten se sen tekee, mistään kohtaa ei aita nimittäin ole jäänyt maahan makaamaan, eikä jäätynyttä maata voi kaivaakaan niin, että alta pääsisi.

Melina on samanlainen karkulainen kuin äitinsä Miina ja sain juuri sähköpostia Mellun veljeltä Onnilta (muistattehan sen von Sopasen, joka täällä teki pentuna niitä miestenhommia, jyrsi koneita ja hellan kulmia). Onnikin oli karannut, onneksi ei käynyt hassusti, vaikka oli kuulemma maantiellä autoja pelkäämättä kulkenutkin. Aikanaan Henk Hollannissa sanoi, että meidän Onnimanniin on sekoitettuna ankan geenejä, se kun rakastaa uimista. Mitähän Melinaan ja Miinaan on sekoittunut, joku maankiertäjä se varmaan on taatusti ollut – kulkuri. Kerroin Melinan hiiri- ja myyrämetsästyksistä Henkille, tahtoi ostaa tytön puutarhaansa myyrän loukuksi. Mietitäänpä tarjousta, tosin vaikka sieltä maata möyrivät myyrät Melina taatusti osaisi kaivaa ylös, niin nousisivat siinä samalla kaikki Henkin ja rian tuhannet ihanat kukat, pensaat ja puutkin pikkuhiljaa, on se sen verran toimen tyttö meidän kulkurinvalssimme Melina.