Meno jatkuu, nyt ovat Sinisessä Unelmassa Riitan ja Jussin hermoja koettelemassa sekä äitiSeita, että tytär Riitu, se rakas ”anteeks niemiseni”, näkymätön lapseni, joka vasta nyt 4 vuotta täytettyään on antanut edes ”kuulua itsestään”. Aikaisemmin Ripi Reippanen nimittäin oli hiljainen ja sängyn alla ulottumattomissa kun oltiin kotona, mutta nykyään kun kutsun sitä, se on alkanut paukuttaa häntäänsä äitinsä tapaan vastaukseksi, että täällä ollaan. Ulkona se juoksee iloisena häntä pystyssä ja leikkii oodin ja Äitinsä kanssa. Sisällä se edelleen on se ”anteeks Nimeinen”, siihen saa puhtia oikeastaan vain kysymällä: onko nälkä? Silloin se reipastuu ja juoksee nopeasti sisälle.

Nyt tytöillä ja sisarRiitalla on ”kovat ajat”. Koirahan on tapaeläin, sille luo turvallisuutta arjen sujuminen jatkuvasti samaan tahtiin ja samoin rutiinein. Nyt niiden pitää tottua uuteen järjestykseen Sinisessä unelmassa, missä ”kuningatar” Miina kulkee ”jäykin jaloin”, häntä pystyssä ja koko ajan tekee selväksi, kuka on pomo.

Amelie Miinan äiti ja Siirimummi eivät siitä välitä, mutta Seitaa se kismittää, se kun on myös pomo, ovat muutaman kerran kahahtanet toisilleen ja tietysti tällaisissa muuttuneissa tilanteissa kun ihmisetkin ovat ”kireinä” lauman koon muuttuessa ja kuran tuonnin sisälle jatkuessa, hermosgtuvat myös nämä tapaeläimet ja rauha on tiessään.

Onneksi nyt on kaikilla muilla tytöillä juoksut, enemmän tai vähemmän vauhdikkaana, paitsi Oodilla. Menee pitkä aika, melkein vuosi seuraaviin juoksuihin.

Rolle on aika rauhallinen ja kiltti, mutta eilen kun Jussi kävi hakemassa renkaansa, se ei millään voinut ymmärtää, miksei se päässyt ”kotiin”, kiltisti se kuitenkin tulee sisälle ja nukkuu yönsäkin suhtkoht rauhallisesti, kunhan jaksan olla tasainen sen kanssa ja halata moneen kertaan. Eilen se nautti kun kampasin sen partaa ja päätä,

Ne on voinut ihan rauhassa päästää pihaan; Oodin ja Rollen ja ne ovat tulleet sisään kutsuttaessa. Tänä aamuna kun päästin ne pihalle, huomasin niiden olevan kaukana pellolla aidan takana, vaikka pellolle johtava portii oli tiukasti kiinni. Olin lukinnut portin tavallista huolellisemmin ja sitonut sen varmuuden vuoksi vielä narulla kiinni, koska edellisenä päivänä oodin karvatuppo oli aidan piikeissä kavaltamassa, että siitä oli menty tai ainakin yritetty mennä. Tänä aamuna aidan piikit olivat karvattomat, jostain muualta siis oli menty.

Onneksi asun maalla ilman naapureita ja saatoin mennä aamutossuilla ja aamutakissa niitä kutsumaan. Onneksi peltokin alkaa olla kuivunut, siis ainakin melkein, vaikkei se koirissa näykään. Kiltisti tulivat sisään ja saivat palkintonamitkin.

Parin päivän päästä lähden Hollantiin ja sitä ennen pitäisi ainakin yrittää onnistua Miinan vauvojen teon kanssa. Tänään Riitta tuli näyttämään sitä kun olin huoltoasemalla renkaita vaihdattamassa ja lupaavalta tilanne näyttää, kunhan vielä keksitään paikka, missä toimitus onnistuu. Täällä sitä ei voi tehdä, nämä muut ja varsinkin Nero ”repivät talon” Miinan nähdessään ja Sinisessä taas ”lohikäärmettäret” repivät toisensa ja talon. Joskus ihmettelen ja tuntuu mahdottoman vaikealta, mihin rakoon taas itseni olen laittanut, vaikka rakastankin tätä ja olen siihen ”satsannut” omat taitoni ja ja rahani ja varastetutkin, mutta kun välillä mikään ei onnistu.