Päiviä on kulunut ja paljon on tapahtunut, kevät etenee, mutta kurkipariskuntaa en enää ole kuullut. Paikallinen maajussi puuhailee sillä samaisella pellolla traktorinsa ja valtavan multa ja lantakuorman kanssa, lienee siis turha haaveilla kurkien suostuvan odottelemaan josko pelto rauhoittuisi, eihän se rauhoitu, sitä viljellään.  Aamu viideltä heräilen lintujen tirskuntaan. Siinä minulle työmaata kun opettelen erottamaan sieltä eri äänet ja tunnistamaan ne.

Eilen olimme Lahdessa koiranäyttelyssä. Rolle ja Miinakin oli ilmoitettu, mutta ne jätettiin kotiin, Rolle siksi, että sen hermo ei todennäköisesti olisi kestänyt olla autossa kolmen melkein juoksuisen nartun kanssa ja Miina siksi, että se on astutettu ja vaikkemme tiedäkään Rollen onnistumisesta vielä, jätettiin se silti kotiin. Niin monta kertaa mukana on tullut kennelyskää, täitä tai muuta riesaa niin kuin esimerkiksi aikanaan se Corona-virus, joka tappoi Karelian sisaruksista kolme jo pentuna.

Emme tiedä, mistä se tuli, mutta näyttely kuulemma on yksi niistä mahdollisuuksista ja eläinlääkärin mukaan sen siemen voi elää kauankin. Ja se tarttuu mm pelkästään tuomarin käsien kautta. Tämäkin ranskalaisherra laski joka ikisen hampaan suusta ja tarkkaan.

Olenkin opetellut pitämään näyttelyssä koirat aika paljon häkissä ja olemaan tapaamatta ”vieraita minulle tuntemattomia koiria” ja silti on kennelyskäkin sairastettu jo kahteen kertaan vuoden sisään, onneksi lievänä ja vain muutamilla.

Mukana oli siis Melina, Ripi Reippanen ja äitinsä Seita. Seita on pudottanut turkkinsa, kuten aina pentujen jälkeen ja lopusta trimmauksesta on Oodi pitänyt huolen, joten ei mitään odotettavissa. Ujo pikkulikkani Riipsraaps taas on ”ujoillut” liikaa sängyn alla lauman lohikäärmeiltä paossa ja tunnustan, että se on aika pyöreä, tosin sillä on ollut juuri juoksukin ja valeraskaus myös kerää nestettä, vaan silti. No Seita sai erinomaisen ja kehut kaikesta paitsi turkistaan, ihan oikein siis. Ripi Reippanen ei juuri reippaillut kehässä, nosti kyllä vähän häntäänsä kun houkuttelin Jennalla ja Roopella, se sai erinomaisen arvostelun, mutta vain sen eh:n eli erittäin hyvän liika kilojensa takia.

Melinakin sai toisessa näyttelyssään eh:n eli erittään hyvän, se sai hienon arvostelun, mutta se juoksi kuin rodeohevonen kehässä, joten liikkeitä oli mahdoton arvioida. Jussi oli tyytyväinen.

Eniten jännäsimme Uunoa, Karelian ainutta velipoikaa. Se on kerännyt kymmenkunta sertiä, on vuoden schapendoes ja nyt olisi tulossa sertistä valionarvo.

Ranskalaistuomarilla oli omat kiemuransa paras uroskehässä- emme  millään päässeet selsille; noudattiko hän meidän vai Keski-Euroopan sääntöjä, ei tullut selville sekään, kättelikö hän Uunon ulos vai jatkoon. Kunnes sitten yhtäkkiä Uuno tuli toiseksi, sai cacibin ja sertin, koska voittaja oli jo valio, eikä veteraanina kilpaillut enää cacibistakaan!

Hurraa siis Uuno ja kyllä itkettiinkin. Halattiin koko suvun kanssa ja riemuittiin ja rouva Lehdistö valui tapansa mukaan vuolaasti, onneksi olen oppinut olemaan ilman ripsiväriä näyttelyissä, joissa itkuun on mahdollisuus.  Itkin vielä illalla kun soitin Uunon omistajille ihanalle Riitalle ja Markulle, joilla Uuno on ja joiden luona asuu myös oodin isäNero. Olen onnekas, kun kasvattini ovat saaneet ihanan, rakastavan kodin ja haluan kiittää siitä, ennen kuin on myöhäistä tai unohtuu. Haukut on helppo koiramaailmassakin antaa, mutta kiitokset irtoavat aina nihkeämmin. Isä Nerokin oli näyttelyssä ja tunnisti heti viimeisimmän morsiamensa. Seitakin tunsi Neron ja huiskautti häntäänsä, mutta enemmän sitä kiinnosti taskuni nameineen nyt kun sen juoksukin on tällä kertaa taas onnellisesti ohi.

Oma Neronikin pääsi viikonloppuna kotiin Sinisestä Unelmasta, kun menin sitä hakemaan, kerroin, että se pääsee kotiin, jos selviää testistä Oodin kanssa. Rolle oli vielä Oodin juoksusta ihan sekaisin, mutta Nero selvisi ja niinpä kävin ensin tien toisella puolella Kehitysmaakaupan johtokunnan kokouksessa, autoni seisoi Neron tarkassa vartioinnissa talon vieressä sen ajan ja kun lähdimme vihdoin kotiin, Nero seisoi etupenkillä ja heilutti koko matkan häntäänsä, sitä enemmän, mitä lähemmäksi kotia tultiin, Ensimmäisen yönsä se vietti kuumuudesta kärsien tiukasti kainalossani peiton alla.

Näyttelyssä suretti Amelien pikkutyttö Sara ja sen omistajat. Sara selvästi pelkäsi isoa tuomarimiestä ja aristeli meluisaa hallia ja jänisti niin, että sai kyllä erinomaisen arvostelun, mutta arkuudesta H:n. Voi että olisin antanut mitä vain, jotta niin eri olisi ollut. Sara sai erikoisnäyttelyssämme rotuun erikoistuneelta tuomarilta erinomaisen ja voitti luokkansa ja sitä tuomaria pelkäsi moni sellainenkin koira, joka ei ikinä ennen ollut jänistänyt, Sara ei silloin, mutta nyt senkin edestä. Arkajalka oli aikanaan myös Amelie ja moni muukin nuori narttu. Lahdenperän Anja aina sanoo, että se on rodulle ominaista tietyssä iässä, mutta silti se surettaa ja olen varma, että se epävarmuus periytyy myös linjoissa. Ameliella se meni muutaman vuoden iässä ohi, kun sillä oli itseluottamus kasvanut ja siitä oli tullut äiti.

Kolmas ehkä suurin surunaiheeni tai ikäväni kohde on, että Ripi Reippanen jäi yllättäen suoraan näyttelystä Jennan hoiviin Valman kaveriksi ja Isä-Roopensa kanssa kokeilemaan rohkeutta. Ripi rakastaa Roopea ja Jennaa ja Jenna sitä. Jenna on usein pyytänyt minua antamaan Ripi hänelle kokeeksi, josko se nauttisi enemmän pienemmässä, kiltimmässä laumassa. Jennan kaveri on loistava koiran kouluttaja ja Roopekin on saanut lisää itseluottamusta, josko siis Ripikin. Asiasta ei ole pitkään aikaan ollut puhetta, mutta näyttelyssä Jenna yhtäkkiä sanoi, että anna se hänelle kpkeeksi, lupasi palauttaa ujon ”anteeks Niemiseni”, jos se ei viihdy.

Pitkän keskustelun jälkeen Jussin kanssa, totesimme, että Ripi ehkä viihtyisi paremmin pienemmässä kuin kymmenhenkisessä laumassa, jossa se aina on pahnan pohjimmainen. Sen yli ovat hyppineet jo Melina ja Oodikin. Vanhat lohikäärmeet Siiri, Amelie-Sofie ja Ripin äiti Seita ovat aikoja sitten sen jyränneet ja ehkä siksikin se on anteeksi pyytelevää tyyppiä.

Se on myös aina asunut maalla, syntyi Vihdissä, muutti Pornaisiin ja sitten tänne metsän keskelle, eikä minulla ollut silloin, eikä nytkään yksilöllistä aikaa sille. Malla koiran sosiaalistaminen on paljon vaikeampaa kuin kaupungissa, siellä lenkeillä tulee automaattisesti nähdyksi ihmisiä, koiria ja autoja.

Nyt siis päätin kokeilla, vaikka ikävä on kamala. Jos se koituu Ripin onneksi, se on sen ansainnut, se on minun surun lapseni ja haluan sen tulevan tasapainoiseksi ja onnelliseksi. Jenna vannoi tuovansa sen takaisin, jollei kokeilu onnistu ja uskon siihen, vaikka kaipaan sitä ihan hirveästi.

Hollannin ystäväni ja ihannekasvattajani Ria aikanaan antoi Amelien siskon Akin, joka oli samanlainen vetäytyjä, uuteen kotiin. Ria ei edes tuntenut ihmisiä ja minä ja Ripi sentään olemme tunteneet Jennan vuosia, Ripi syntymästään saakka ja Ripin isä Roope asuu Jennalla. Akilla on nyt kolmen koiran lauma ja se vierailee Rian ja Henkin luona usein, koska perheistä tuli ystävät ja Aki-täti sai kasvattilapsekseen Amelien pojan Macin sinne uuteen Hollannin kotiinsa. Käydessään Henkillä ja Rialla, Aki tervehtii iloisesti heitä, mutta vahtii uutta perhettään tosi tarkkaan koko ajan, etteivät vaan unohda häntä tänne vanhaan kotiinsa. Saa nähdä, miten Ripin kanssa käy.

Jenna soitti juuri kuuliaisesti ja raportoi yön kuluneen hyvin, toivotaan, että kaikki sujuu hyvin. Toivon Ripin tulevan itsevarmaksi ja onnelliseksi, senkin uhalla, että se silloin jäisikin Jennalle