Että mitenkäkös se ”näkymätön lapseni” Riipsraaps on kotiutunut tänne takaisin. Kiitos kysymästä, se nauttii kun voi maata pihalla auringossa, ulkoilee mielellään pellolla ja metsässä ja jää Oodin koirakaveriksi pihalle, kunhan ensin varmistaa, että saa oman namiluunsa metsästä tultua. Annan niille aamulla hammasharjaksi usein sen ikeniä ja hampaita puhdistavan ”dental stixin”.
Ripi Reippanen on edelleen yhtä vaatimaton ja olemassaoloaan anteeksi pyytelevä kuin se koko elämänsä ajan on ollut, mutta aina niin iloinen kun sille puhuu. Se heiluttaa häntäänsä ihan eri lailla kuin kukaan muu. Ripin oma persoonallinen tyyli on, että peppu heiluu enemmän kuin häntä. Koko koira kieppuu ja häntä sitten pakostakin siinä mukana.
Sinisessä Unelmassa Riitu ottaa tyynesti vastaan Miinan rähinät. Miina on jotenkin innostunut pelottelemaan juuri Ripiä, ei joko viitsi tai uskalla huutaa Seita-noidalle. Ei Ripikään sitä taida pelätä, ei ainakaan siltä näytä, se menee kiltisti Miinan ohi, ei puhu eikä pukahda mitään. Miinakin taitaa vaan näytellä diivaa ja hiton hyvin sen tekeekin.
Täällä kotimökissä se siis makaa päivät pihalla ja illalla vetäytyy yöpuulle sänkyni alle. Kun tarkistan, ovatko kaikki jo sisällä Ripiläinen vastaa sängyn alta iloisella hännänpaukutuksella, ei yhtä voimakkaalla kuin äitinsä, mutta selvästi kuitenkin koputtaa ja silloine sen häntä heiluu enemmän kuin kroppansa..
Jenna sanoikin, että on niin hiljaista siellä heillä kun Ripi tuli takaisin kotiin, ei kukaan paukuta häntäänsä samalla lailla kuin Reippanen. Ihanan kuvan Jenna muuten on ottanut isä-Roopesta ja Riitutyttärestään etusivulleni. Siinä kuvassakin Ripi on juuri se iloinen, aina vähään tyytyväinen ja onnellinen ja kyllä kuvasta näkee, että se rakastaa isäänsä. On sen kaupunkimatkasta varmasti ollut ainakin yleissivistävää vaikutusta. Saa nähdä, onko jopa reipastunut, sehän nähdään kun mennään kesäkuun alussa Salon näyttelyyn.
Saloon matkamme nuorella remmillä. Rolle ja Ripi ovat avoimessa luokassa ja Melina ja Oodi junnuissa. Saa nähdä kuka nyt ujoilee; Ripikö vaiko Oodi, tuskin kuitenkaan melina Miinan tytär. Seita saa jäädä kotiin, sen karvat eivät ole näyttelykunnossa ja kyllähän sillä on näyttelymeriittejä enemmän kuin tarpeeksi; pari riviä titteleitä ja kahtena vuonna Vuoden näyttelyschapanedoes-voitto ja viime vuonnakin vuoden paras narttu-voitto. Nyt on nuorempien vuoro, poikansa Uunohan oli tänä vuonna kuningataräitinsä perillisenä.
Nyt sitten lähtee nuorisoketju Saloon, ovat nuo näyttelymaksutkin niin kalliita nykyään, ettei koko laumaa sinne millään voi raahata. Sitä paitsi onhan se aina ollut ns. ”näky jumalille”, kun me Jussin kanssa raahaamme 5-6 eri suuntiin tempovaa lentävää hollantilaista, vedämme häkkiä ja tuoleja kärryssä mukana ja yritämme vielä kaivaa rokotustodistuksetkin esille. Kamalin hässäkkä oli Tampereella kun näyttelyhäkin vetolaitteesta hajosi pyörä ja sisällä häkissä oli ainakin neljän koiran rytmiryhmä, joista kaksi ensimmäistä kertaa näyttelyssä, nimittäin Melina ja Oodi Onneksi Marko, jolla on Amelien Sara, oli luvannut tulla apuun kavereineen.
No vanha vetoalusta joutaa nyt ”hitoille”, onhan se kestänyt. Ostin sen Maailmannäyttelyyn Helsinkiin kesällä 1998, jolloin Siiristä tuli juniori maailmanvoittaja. Hyvin on kestänyt, vaikka meno on tämän yhdentoista vuoden aikana ollut melkoista. On ollut häkkiä, koiraa, telttaa, tuolia ja reppuja enemmän kuin tarpeeksi. Uusi vetoalusta on samaa mallia, joten jos samanikäiseksi ehtii, ei minusta itsestäni enää edes ole näyttelyssä kävijäksi – sääli, sillä vaikka se on aika raadollista peliä, ei siis pelkästään tuomaripeliä, on se kuitenkin tuonut elämään sisältöä, on nähnyt kasvattejaan ja saanut uusia tuttavia.
