Eilen hain ujon pikkulikkani takaisin kotiin. Se on minulle niin rakas, etten voinut siitä luopua. Onneksi Jenna ymmärsi, eikä Ripi Reippanenkaan pannut vastaan kotiin lähtemisessä, vaikka sitä vähän pelkäsinkin. Ripihän meni suoraan lahden näyttelystä Jennan luokse Järvenpäähän kokeeksi ja kaupunkilaistumaan. Pelkäsin, että kun se pääsi monta kertaa päivässä remmilenkille ja sai olla isänsä kanssa, se saattaisi ilmoittaa jäävänsä sinne. Onneksi se ilahtui aivan kamalasti kun seisoin oven takana ja lähti heti mukaani.

Veimme Ripin kanssa Leena-siskolle tavaroita täältä heidän Kiikan kämpästään ja Ripi piti koko ajan sielläkin ollessa huolen, että pääsisi kanssani kotimatkalle. Kun käännyimme Tampere-Rauma tieltä meidän kotitiellemme Palokalliontielle Ripi aloitti konsertin. Se veti koko muutaman minuutin matkan sellaista aariaa, ettei varmasti jäänyt epäselväksi, etää se tiesi, mihin tultiin. Se hyppäsi reippaampana kuin tavallisesti takaluukusta ulos ja juoksi suoraan ulko-ovelle, jonka takana 

Koko ”lohikäärmeiden”  mustasukkainen lauma pyrki ulos tervehtimään ja kysymään, missä taas olin lumpustellut. Kun ovi avattiin ja ne näkivät Ripin, oli jokaisen reaktio arvattavissa.

Seita-äiti aloitti sellaisen motkotuksen, että missä sitä on liehuttu parit viikot ja Amelie-Sofie-mummu säesti hyvällä menestyksellä motkotusta. Ripi otti tyynesti häntä  mahan alla heiluen vastaan sapiskat. Siirivanhus tuli nuuhkaisemaan ja pussasi Ripiä tervetuliaisiksi, Oodi haukahti ensin. Että kukas sinä..., mutta tunnisti sitten ulkokoirakaverinsa ja halusi heti ulos. Nero-vaari haisteli ensin Ripin outoja hajuja, tarkasti sitten peppupään ja totesi, että Ripihän se oudosta hajusta huolimatta ainakin takapäästään on.

Ripi tosiaan haisi ihanalle, kun jenna oli kammannut ja pessyt sen, vaan eipä kaupunkilaisuus kauaa kestänyt. Lähdimme omalle pellollemme ja takametsään ja ujo pikkulikkani suorastaan lensi haisevimpaan kuraojaan, pomppi siellä hetken äiti-Seita kanssaan ja oli taas oma maalaistyttöni.

Tänään olimme Sinisessä Unelmassa ja sama juttu toistui siellä, kaikki ensin tarkistivat kuka tuli ja sitten sanoivat, että tervetuloa ja kylläpä kauan kestikin osata kotiin, onneksi osasit. Varsinkin Mauno-setä (isäRoopen veli) ilahtui silmin nähden kiltin Riitun paluusta.

Vauvoja odottava Miina-täti oli oma itsensä ( Manu ja Miinahan ovat Riitun Roopeisän sisko ja sen veli, hahaaa). Miina toteutti kiukkuista luonnettaan ja kulki häntä sotalippuna pihaa ympäri muristen Riitulle joka välissä kuin Niskavuoren Heta konsanaan. Saattaisi olla hyvä nimi muuten Miina jollekin uudelle vauvalle lempinimeksi Heta, jos vaan vähänkään äitiinsä tulee. P on nyt sitten tämän pentueen kirjain, mutta kutsumanimenhän kukin saa päättää ihan itse. 

Nyt on siis taas koira kotona, siis ne kaikki ja rauha maassa, tai olkoon vaikka puussa, ujo lempilikkani on kotona..