Ihanaa kun aurinkoinen paistaa. Täällä Suomen lounaiskolkalla ei eilen eikä toissapäivänä aurinkoa edes näkynyt. Nyt tuntuu jo juhannukseltakin, sillä nythän vasta lähestytään sitä oikeaa Jussin aikaa.

Tosin juhannusruusut ovat jo kukkineet ja makaavat nyt seinänvierellä sateen piiskaamina ja melkein loppuun kukkineina. Ne kukkivat niin vähän aikaa, ehkäpä juuri siksi niitä niin rakastankin.

Vanha iskelmä sanoo, että suurin onni ja lyhyin onni. Jaa-a, taitaa se niin ollakin. Miten kauan sitä aina odottaa niiden kukkimista ja vasta kun ne juuri ovat auenneet, ne jo ravistavat terälehtensä maahan, varsinkin sateessa. Mutta ihanaa se oli niin kauan kuin sitä kesti.

Laatikon possuressut täyttävät tänään 13 vuorokautta, ei pelota tuo lukukaan, minulle se on aina ollut onnen luku. Numerolla 13 ja taisi olla kehä 13.kin ja vielä 13. päivä, ettei vielä ollut kellokin noin 13 silloin, kun Siiri, ensimmäinen schapendoesini tuli valioksi, muutkin koirani ovat pärjänneet noilla numeroilla.

Laatikossa harjoitellaan jo kävelyä ja haukkumistakin on jatkettu, silmät ovat raollaan ja pian ne näkevät jo kunnolla. Kävelemisen harjoitteleminen on aina yhtä hellyttävää. Pentu hämmästyy itsekin omia voimiaan kun se nousee jaloilleen, vaappuu hetken ja kellahtaa sitten kyljelleen. Pienet kellahtamiset eivät sitä hätkäytä, vaan yhä uudelleen se sinnikkäästi nousee uudelleen horjuville jaloilleen. Ne myös nukkuvat hyvin mielellään selällään ja herätessään kiskottelevat antaumuksella ja haukottelevat.

Pavarottipentuni tekee mahtavia joogaliikkeitä, kun se imee. Ellei se pääse seitsemän pennun ruuhkassa suoraan nisälle, se saattaa kääntyä selälleen ja sitten vaaleanpunainen, melkein karvaton vatsa ja pikku pippeli ja takajalat taivaita kohti sojottaen, se etutassuillaan kurkottaa nisälle ja pumppaa sitä. Näky on kuin pikkubroileri olisi laitettu mjustavalkoisten pentujen joukkoon. Ja vaikka Miina kellahtaisi kokonaan selälleen, niin että muut pennut lentelevät pitkin laatikon seiniä, tämä pikkuinen oopperapentu Pavarotti roikkuu nisässä keikkuen välillä selälleen ja kyljelleen, tyyliin mukana ollaan, eikä irroiteta.

Kun pentuja on monta, ne kävelyharjoituksissa törmäilevät tosiinsa ja saattavat puskea toisiaan kuin jalo sonnikarja ikään, kun kukaan ei osaa vielä väistää ne sitten pyllähtelevät kumoon, mutta nousevat aina uudestaan. Nyt ne myös alkavat havaita, että laatikossa on muitakin samanlaisia ja alkavat pureskella toisiaan ja leikkiä keskenään.. Tähän asti elämän keskipiste on ollut emo, nyt alkaa sosiaalistuminen, pian ne näkevät laatikon ulkopuolella olevat isot koirat ja pian Oodi, Melina ja isäRolle saavat koittaa varovasti leikkiä niiden kanssa ja ne saavat tottua isoihin koiriin, ihmisiin ja keittiön ääniin.

Ensimmäiset kerrat ulkona ovat myös aluksi pennuille hiukan pelottaviakin, varsinkin jos on kylmää ja tuulee. Pentuaitauksen viereiset marjapuskat heiluvat tuulessa ja se saattaa olla varsin pelottavaa pentulaatikon turvassa eläneelle. Pian ne kuitenkin tottuvat ulkona oloon ja kun niitä sinne kantaa, saa melkein pidätellä, etteivät ne huomatessaan pääsevänsä ulos, suorastaan yritä loikata portailta suoraan aitaukseen.