PAITSI; ETTÄ TIETOKONE LEVISI!!!!!! Nyt minulla on lainassa Riitan ja Jussin kone. Omani sanoi taas sopimuksensa irti eilen aamulla juuri kun olin saamaisillani Koiramme lehden Nöffi-rotuesittelyn valmiiksi. Konetta avatessa ruutu pysyi mustana ja kone huusi ja valitti. Tuttu ääni "lähimenneisyydestä" jo kolmatta kertaa. Kaksi kertaa aikaisemmin olin tuon saman valituksen kuullut ja tiesin, että se saattoi olla vakava merkki häiriöstä. Kerran kone oli pari viikkoa Helsingissä huollossa, ruutu kuului silloin vielä takuun pariin, nyt ei kyllä varmaan enää. TIETENKIN SE HAJOSI JUURI KUN SEN EI OLISI PITÄNYT SITÄ TEHDÄ!

Onneksi tämän meidän paikallisen operaattorin Etelä-Satakunnan puhelmen pojat ovat supeluokkaa. Ajoin sydän kylmänä Espin konttoriin ja siellä avuliaat pojat tuokiossa selvittivät, että ruutu on rikki TAAAAAAS, eikä koneesta saisi tietoja käyttöön myöskään niin, että käyttäisi irtoruutua. Koneessa oli tietysti viikon verran työtämäni (lue taistelemani) rotuesittely, joka piti eilen panna Koiramme-lehden toimitukseen. Onneksi kivat pojat olivat avuliaita ja onnistuivat pelastamaan omat kuvatiedostoni ja tekstini muistitikulle. Tunnustan, että käytin härskisti hyväkseni rooliani "hävyttömänä vanhana naisena ja kaupunginvaltuutettuna". Tosi oli, että teksteissä oli myös valtuustoa koskevia tietoja. poikaparoille ei siis jäänyt muuta mahdolisuutta kuin palvella minua, vaikka siellä tietysti oli odottamassa muitakin, joiden "kone oli pipi". Tekstit saatiin vihdoin muistitikulle, kaikki tarpelliset.Hienoja kavereita.

Jussi ja Riitta olivat lähdössä Sinisestä Unelmasta saareensa, ja lupasivat oman koneensa lainaksi minulle, että saisin tektit eteenpäin. Onnistuin jopa löytämään sen tekstin muistitikulta ja jotenkin korjailemaan sitä, vaikkei tässä Riitan ja Jussin koneessa olekaan samaa Wordia kuin minulla, eikä sen oikeinkirjoitus ja tekstinmittausohjelmiakaan. Pystyin kuitenkin lähettämään sen Eerolan Tapiolle Koiramme-lehteen, koska löysin myös oman sähköpostiohjelmani, jossa kaikki postit aina säilyvät, vaikka oma kone hajoaisikin, onneksi. Tämän bloginkin asetukset ovat nyt vähän erilaiset, mutta pääasia, että voin tänne kirjoitella tällä vähän oudollakin koneella. Ensi viikolla saan uuden koneen ja senkin kanssa sitten on taas opeteltava.

Ihanat lämpimät säät ovat tulleet. Kävelemme joka aamu hakemaan lehteä postilaatikolta. Mukana ovat yleensä Seita-äiti tyttäriensä Ripi Reippasen ja Oodin kanssa. Oodi tottui, jo Riitan täällä ollessa ylikoulutettuna koiralastenhoitajana,  lähtemään hänen kanssaan remmilenkille lehden hakuun. Se kierteli Riittaa heti kun hän tuli yläkerran kesähuoneesta aamuyön nukuttuaan. Ja sitten tytöt lähtivät kaksistaan  toinen peppu ja toinen häntä heiluen lehden hakuun. Nyt kun Riitta on hermolevolla ja omia koiriaan hellimässä Sinisessä Unelmassa, on lehdenhakuvelvollisuus siirtynyt minulle. Niinpä me nelistään menemme "Seidan tyttäret" ja minä; koiramamma hakemaan lehden. Eikä mikään paikka aikaisemmin ole ollut niin ihana lehdenlukuun, kuin isoikkunainen kesäverantani, missä punaiset pelakuut kukkivat ikkunalaudalla, minne aurinko paistaa melkein koko päivän ja mistä näkyy puutarhan vihreys ja kukkaloisto. Se on oikea Poutapirtin sydän, minne avoinaisesta ovesta kuuluu satakielen ja muiden lintujen laulu, sieltä näkyy suoraan keittiön pentulaatikkoon. Verannalla on äitini perintönä minulle tullut korituoli, jota Oodi kylläkin on hieman käsinojien osalta "tuunannut". Elämänmakuinen tuoli kuitenkin. On muuten aika kamalaa, miten avuttomaksi sitä itsensä tuntee kun kone hajoaa, tuntuu, että elämä on poikki. Uskomatonta, miten kaikki nykyään on siirtynyt nettiin. Kunhan saan ensi viikolla uuden koneen, tallennan kaikki tärkeät tiedostoni varmuuden vuoksi myös muistitikulle. Nyt siellä ovat kuvat ja tekstit. Onneksi.