Tänään menen hakemaan uuden koneen, Riitta ja Jussi tulevat saaresta ja tapaan IHMISIÄ. Nyt kun olen ollut puolitoista viikkoa pentujen kanssa niin, että Riitta tai Jussi ja molemmat pistäytyvät kerran päivässä ja viimeiset parit päivät ei kukaan ole käynyt, tuntuu, että on suorastaan juhlaa puhua vaikkapa vain tietokone-expertin kanssa uutta konetta hakiessa ja ruokakaupassa.                                                              Onhan koirista seuraa ja pennutkin ovat syötävän suloisia, mutta keskustelukumppaniksi niistä ei samalla tavalla ole kuin ihmisistä. Osaavathan ne "puhua"ja ilmaista asiansa, muttta esimerkiksi uutisten tai tv-sarjojen kommentoijiksi niistä ei ole. Onneksi naapurin Aile-rouva on ahkerasti pellollaan ja hänen kanssaan voi vaihtaa muutaman sanan, mitä nyt koirien vahtihaukun yli pystyy puhumaan.                Vein Aillle juhannuksena leipomaani juurella hapatettua ruisleipää. Aile tuli toissapäivänä kysymään, mistä sen leivän olin tehnyt, ei kuulemma ollut milloinkaan syönyt niin hyvää leipää. Annoin tv-kollegani Jaakko Kyläsalon lähettämästä taikinajuuresta hänelle osan ja kopioin Jaken tekemän ohjeen. Tänään Aile leipoo ensimmäisen kerran sitä leipää. Jännä nähdä, onnistuuko paremmin kuin minä; Aile on sentään ollut suurkeittiöemäntä.                                                                               Minun leipäseni ovat välillä liian kovia, välillä liian löysiä, vasta muutaman kuukauden kokeilujen jälkeen olen löytänyt oikean löysyyden taikinaan. Juurikin tuntuu vainparanevan, mitä useaammin sen hapattaa, kunhan uistaa ottaa juuren talteen jääkaapiin, ennenkuin pesee taikinatinnun. Ennen vanhaan perheillä oli oma puinen taikinatiinunsa, jonka rakisissa, senissä ja pohjalla juuri happani ja antoi vuosien aikana oman makunsa juuri sille kyseiselle talolle. Vanha juttu kertoo "miniä-parasta", joka ei ymmärtänyt juuren säilyttämisen päälle, vaan pesi ja jynssäsi puisen tiinun hiekalla ja saippualla hohtavan puhtaaksi niin, ettei edes rakosissa ollut niinsanotusti hajuakaan talon omasta juuresta. Pääsiköhän miniä parka kuulemasta asiasta milloinkaan?                                                                                                            Tänään siis haen uuden koneen, siihen on asennettu uusi tekstinkäsittelyohjelma, joka Jennan ja myös koneen myyjän mukaan on "vähän monimutkainen". Saa nähdä, saanko blogiin mitään tehdyksi, saattaa mennä aikaa. Tosin näin blogin ylläpitäjän kauttahan pääsen kirjoittamaan, ennenkuin löydän kaiken tarvittavan koneeseeni ikoneina.                                                                                                                     Eilen muuten Miina lähti reissuilleen. Puhuin puhelimessa Oodin veljen Ransun omistajan  kanssa. Hän kertoi mukavia kuulumisia Ransusta. Ransu on läytänyt uimisen riemut. Joku schapendoesfoorumilla oli neuvonut laittamaan varmuuden vuoksi vneilyliivit, ettei turkki painaisi veden alle. NO hyvät hyssykät! Esimerkiksi Nöffi, jolla on kymmenen kertaa painavampi ja rasvaisempi ja monikerroksisempi turkki, kuin schapendoesilla. Ei sen turkki kyllä mitenkään voi painaa niin paljon, eikä koiraa tarvitse uimaan opettaa, se osaa sen taidon ihan itsestään. Liivit schapparilla on lähes sama kuin yrittäisi laittaa sorsanpojalle liivit ennenkuinse oppii uimaan. Nehän osaavat sen taidon niinkuin koirakin luonnostaan. Turvaliivit ovat tarpeelliset veneessä, jos koira satuu putoamaan veteen, niin se on helpo nostaa kahvasta takaisin veneeseen, mutta.... No Sanna sanoi olleensa ilman liivejä ansun kanssa ja hienosti oli osannnut, en tänä päivänä usko, että yhdenkän scapparin turkki painaisi märkänä niin paljon, ettei se pysyisi pinnalla....                                                                                                 No tätä keskustelua kävimme, kun pennut alkoivat kutsua maitoautoa luokseen. Eikä Miinaa missään, ei sisällä eikä ulkona pihassa. Olin juuri blgissanikin kertonut, että Mellu ja Oodi karkaavat ja että Miinakin teki sitä, mutten uskonut, että se vielä raskisi pentujaan jättää lähtemällä seikkailemaan. Vaan lähtipä!!! Yli puoli tuntia etsin, huusin, houkuttelin, kirosin ja manailin, huusin isännän tulevan, huusin pentujen kutsuvan, ei tulosta. Soitin jo itku kurkussa riitalle, että lähtekää saaresta ja tulkaa etsimään Miinaa ja tuokaa äidin maidon vastiketta, kun huomasin Miinan portin ulkopuolella. Se oli ollut ties missä ja katseli hämmästyneenä minua kun itku kurkussa yritin sille selittää, miten pelästyin ja iten vauvat huutavat.... Se katseli minua sen näköisenä, että se kyllä tietää, koska pennut sitä tarvitsevat... No niinpä kai. Onneksi se tuli, nyt van täytyy pitää silmällä sitä entistä tarkemmin, metsässä kuitenkin on myös vaaroja.