Ilmat eivät oikein suosi pikkupoikien laittamista ulos. Eilen sentään kirkastui iltapäivällä ja veljessarja pääsi pihalle omaan aitaukseensa. Vielä ne hieman vierastavat ruohikkoa tassujensa alla, esimerkiksi Pavarotti tuntui suorastaan inhoavan hieman kosteata ruohoa varpaiden välissä. Olisikohan tullut isoisäänsä Neroon. Nerohan ei suostu sateella ulos kuin pakon edessä. Muistan kerrankin koiranäyttelyssä Helsingin stadionilla kun Nero oli pieni, noin vuoden ikäinen, vein sen ensimmäisen kerran rodun hollantilaisen erikoistuomarin arvosteltavaksi.

Oli satanut ja ruoho oli pitkää ja märkää, Nero nosteli inhoten tassujaan ja käveli pakon sanelemana, mutta yritti vältellä pomppimalla märkää ruohoa niin paljon kuin mahdollista. Nero sai kakkosen, arvostelu oli muuten loistava, mutta lopussa luki, ettei liiku schapendoesille tyypillisellä tavalla. Niin kuin ei liikkunutkaan. Myöhemmin Messukeskuksen näyttelyssä Nero voitti jopa Hollannintuontini Elviksen ja sijoittui samalla tuomarilla paras uroskehässä tosi korkealle, olikohan toinen tai kolmas.

No nyt näyttää siis ainakin herra Pavarotti perineen paitsi Oopperalaulajakaimansa tenori Pavarottin elkeet, myös isoisä Neron kommervenkit. Se vetosi ylikoulutetun koirahoitaja siskoni Riittan sympatioihin, pyrki ja pääsikin syliin. Pajatso sen sijaan nautti täysin siemauksin ulkoilun riemuista. Se tutustui innolla pentuaitauksen takana kasvavaan spireapuskaan ja jopa maisteli sen kukkia. Sitten se keksi Oodin aidan toisella puolella, Oodi oli yhtä innokas pennuista aidan sisällä kuin Pajatso Oodista. Täällä sisällä pentulaatikon puureunat estävät niitä näkemästä kokonaan muita koiria. Perheen koirat ovat tähän saakka olleet niille vain lankkuaidan yli kurkottavia päitä. Mahtaa olla hieno elämys ja vähän pelottavakin nähdä kurkkivaa päätä kannatteleva ruumis, koira kasvaa siis pentujen silmissä kokoa aika lailla, niistä tulee yhtäkkiä samannäköisiä ja kokoisia kuin niiden emo.

Pajatso katselin aikansa Oodia ja päinvastoin. Sitten Oodi keksi, se lymysi spireapuskan taakse ja kurkisti yhtäkkiä sen oikealta puolelta aitaukseen. Pajatso riemastui, Oodi pakeni puskan taakse ja kurkisti vuorostaan vasemmalta puolelta. Pajatso oli taas mukana leikissä. Näin ne jatkoivat pitkään ja Oodi riemastui niin, että vielä sisälläkin yritti saada pentuja leikkimään. Päästimme Oodin myös pentuaitaukseen, mutta se pakeni vauhdilla sieltä, kun veljessarja yksituumaisesti ryntäsi sen masun alle odottaen samanlaista makoisaa maitoannosta kuin äidin masun alta imemällä saa irti.

Olen antanut pojille jo 3- 4 lisäruoka-annosta Miinaa säästääkseni, on se nimittäin aika hurjaa repimistä kun seitsemän puolitoistakiloista ”pikkuronttia” yrittää masun alla repiä kukin omaa osuuttaan maitobaarin annista. Pikaisesti laskien Miinan masun alla repii maitoauton hanoja runsas kymmenen kiloa pikkukoiraa, joille jo ensimmäiset hampaatkin ovat puhjenneet ja niitä hampaita siis on seitsemässä suussa. Pian sitten näkeekin jo, millaisiksi purennat muotoutuvat ja saavatko kaikki pojat itselleen "miehiset tunnusmerkkinsä". Aikaisemmassa pentueessa ei Miinalla ikinä ollut ongelmia, ei isoäiti Amelienkaan pentueissa.