Isä Stoffel, isoisä Swabber ja omistajat piipahtivat meillä kylässä, alunperin oli tarkoitus tavata jossain metsälenkillä, koska tämä Ruusuhovin asuntoni, jota voisi kokonsa puolesta kutsua ”miniruusuhoviksi”, on niin pieni, että sateella kuusi koiraa ja kolme aikuista täyttävät talon ja hikoiluttavat ikkunat kosteiksi. Mutta kun sitten oli luvassa kaunsita ja kuivaa säätä, rohkenin kutsua heidät kaikki tänne.

Ja hyvin meni. Olimme tyttöjen kanssa vastassa koko sakkia aitauksen ulkopuolella, kävelimme siellä lenkkiä ja yritimme tutustua paikallisiin ohikulkijoihin ja vastailla hollanniksi. Hieman meni yli tyttöjen ymmärryksen, että olisi pitänyt olla ystävällinen myös vastaantulevalle valtavan isolle valkoiselle paimenkoiralle, oli isompi kuin ikinä näkemäni mm. kuvatsi, kommodori tai joku muu iso paimenkoira Balkanilta. Sille kyllä huudettiin kurkut suorana ja siihen samaa syssyyn sitten tulivat isä-Stoffel ja isoisä Swabber, päästettiin heidät portin sisäpuolelle ja pojat takaluukusta pois. Tytöt olivat ihan hiljaa, eniten Quibus olisi halunnut haukkua ja vahtia aitauksessa olleita kahta kaunista ja komeaa hevosta, niinpä isä ja isoisä kevyesti luikahtivat sakkiin. Vanha hyvä tapa on tutustuttaa koirat ulkona ja antaa leikkiä vapaana, sillä lailla kaikki sujuu tosi hyvin. Niin nytkin.

Voisin väittää, että Quibus tunnisti isänsä, ehkei ihan osannut ajatella, että siinä on hänen isänsä, mutta jotain tuttua Stoffelissa täytyi olla, ikinä ennen ei tutustuminen ole tapahtunut tuosta vaan, aina on tarvittu muutama irvistys, paitsi eilen pentujen kanssa. Nyt siis Quibus otti sujuvasti emännän roolin ja lähti näyttämään ”pojille”, esi-isilleen, miten meillä vapaana pompitaan ruohikossa. Swabber oli kovin kiinnostunut Amelien pepusta, mutta mummelipa teki tosi selväksi, että vaikka samanikäisiä ollaan, pitää sentään käyttäytyä, ei ollut asiaa hännän alle haistelemaan Swabberilla, vaikka ”alan mies” sekin on. Amelie päästi pahan sanan ja ajoi vielä varmuudeksi jonkin matkaa pappaa pellolle. Quibus sensijaan pomppi kuin jänöjussi korvat heiluen ylös ja alas isän kanssa. Näyttää siltä puolelta periytyvät myös hyppimistä, Seitahan on aina ollut hyppymestari. Mutta Quibus hyppää hieman eri tavalla, ensin ilmaan ja sitten liikkeelle, Seita mielellään vaan suljetun portin tai minua ja sitä erottavan aidan yli.

Laitoin Facebookiin kuvia tapaamisestamme ja olen tosi iloinen, että kaikki meni niin hienosti, vaikka meidän tytöt eivät vielä ihan ole sisäistäneet, että tämä on meidän koti, ainakin tämän kesän. Pelkäsin niiden häiriköivän, vaan ei. Tuntuu tehneen hyvää koko sakille ja varsinkin pikku höpönassulleni, että koirat ovat olleet mukana, minne menemmekin, olemme tavanneet Rian ja Henkin koirat, Joken ja Benin ja Laurankin koirat olivat mukana pitkän aikaa. Sosiaalistaminen menee tosi helpolla kun on koko ajan liikkeessä ja ottaa koirat mukaan ja Quibuksen välillä yksinkin mukaan, niin kuin eilen pentukatsastukseen. Ne pennut muuten olivat Quibuksen serkkuja, yhteinen mummi takana on Rian Bente.

Seita parka on ollut toista päivää kamalalla ripulilla, ei syö ja pepusta tulee vain kuraa. Onneksi oli Suomesta mukana lääkkeitä. En tiedä, onko stressi vai onko pellolta löytynyt jotain epäsopivaa, vai onko sen tehnyt kanavan hieman haiskahtava seisova vesi. Tyttö on kuitenkin iloinen, leikkii ja heiluttaa häntää ja tänään jo söikin vähän piimää ja otti ihan pikkuisen lääkettäkin. Eilen minun piti pakottaa se ottamaan lääkettä ja se oli temppu se, eikä ihan kokonaan onnistunutkaan. Antaisin Asidofilus piimää, vaan sitä ei täältä saa, tai en ainakaan ole löytänyt etsinnästä huolimatta, kirnupiimää on ja vuohen maitoa ym. Muutenkin on kova haaste etsiä kaupoista ja löytää, mitä haluaa. Mustaa leipää ei ole ollenkaan ja ruokien nimet ovat hieman niin ja näin, mutta oppiahan se ikä kaikki. Nyt kun itse teen ruokani ja ostan koirille, on haaste vähän erilainen kuin silloin kun asuin Rian ja Henkin ”riesana” täällä monta kertaa vuodessa käydessäni.