Tänään sitten meidän piti aloittaa pentukoulu. Noustiin melko aikaisin ja mentiin lenkille. Kun Seita huomasi, että pakkasin kassiin vesipullon, vesikupin ja palkintonameja, se ilman muuta päätti päästä mukaan. Mistähän mahtoikin arvata, että joutuisi jäämään kotiin, vaikka yleensähän Seita on näyttelyynkin yksin lähtenyt. Seita seurasi minua kaikkialle, tuijotti tuikeasti silmiin ja vaati lupausta mukaan pääsystä. Seita jotenkin sai Quibuksenkin uskomaan, että äitihän tässä on lähdössä, eivät kakarat, niin että kun lähdön hetki tuli Seita änkesi ovesta ulos väkisin ja Quibus meni sen selän taakse piiloon,eikä suostunut lähtemään edes namin houkuttelemana. No pentu kainaloon ja kiltistihän muut jäivät sisälle, Seitakin, vaikka kuulinkin sen raapivan ovea niin kauan kuin näki tai kuuli meidät, sitten se varmasti asettui makuulle.

Koska täälläkin on annettu hellevaroitus, niin kuin Saksassa ja muuallakin Keski-Euroopassa, ei pentuja yksinkertaisesti voitu viedä avoimelle kentälle suoraan auringonpaisteeseen. Niinpä kurssin vetäjä ehdotti metsälenkkiä ja se tehtiinkin. Mukana oli vetäjän parivuotias labradorin noutaja Chinook, monirotuinen, mutta aika pitkälti novascotian noutajalta näyttävä Lynn, maltankoira, jonka nimen unohdin, jackrussel Rocky, chihuahua, king Charlesin spanielin pentu, shih tzu, jonka ikä oli vasta 10 viikkoa, mutta vauhtia piisasi, kaikkiaan kahdeksan koiraa siis. Kävelimme pitkän metsälenkin, jonka varrella oli myös pieni järvi, jossa labbis ja Lynn uivat ihan hulluna. Quibus ei vain edelleenkään mene veteen.

Aluksi neiti seisoi epävarmana, häntä alhaalla, mutta lenkin edistyessä ja kun kaikki saivat olla irti Quibus suorastaan hullaantui tästä joukosta, juoksi rannalla hulluna ympyrää ja rupesi kaveeraamaan kahden isoimman kanssa, niin etten oikeastaan nähnyt siitä välillä edes hännänpäätä. Sosiaalistaminen siis toimi tälläkin reissulla, vaikkei varsinaista kurssia ollutkaan. Quibus ei edes murahtanut pienelle viriilille chihuahualle, joka on vielä ihan pentu ja suunnilleen Quibuksen korvan kokoinen, vaan mieskuntoa sillä oli, se yritti astua Quibusta takajalkaan. Kovasti nämä hollantilaiset ihmettelevät, mitä hullu suomalainen tekee koirineen täällä, kun kerroin tästä isosta ihanasta alueesta, missä koirat saavat olla vapaina, eivät ehkä enää niin paljon ihmetelleetkään ja jopa kadehtivat. Ensi lauantaina taas tavataan koko sakki ja opetellaan uusia nimiä ja jos sää sallii myös uusia tapoja. Quibus näyttää aina aluksi olevan hieman vieraskorea, tai sitten se johtuu siitä, että se on aina ollut omassa porukassaan ja Vammalan pentukerhostakin on jo aikaa, eikä se ole tottunut liikkumaan yksin minun kanssani.

Tänä iltana sitten haikaillaan kotimaata ja katsellaan Seinäjoen tangokuninkaallisten loppukisaa, se kun näkyy täällä tämän tietokoneen näytöllä melko hyvin, ei tietenkään yhtä terävänä kuvana kuin ”ihan oikeassa tv:ssä”. Mm laulajien kasvojen valot ja varjot ovat a ika rajut, mutta kun ovat nuoria niin heitä katselee silti ihan mielellään. Nähdäänhän tänään myös pronssiottelu jalkapallossa, eli kumpi ompi parempi mitalisti Saksa vai Uruguai? Ja huomenna sitten taas katselen silmä kovana tietysti myös Hollannin peliä, mutta myös uutta silmäniloani, miestä joka ei ole ollenkaan raskas silmälle vaan kevyt katsella!!!! Puhun siis tästä hollantilaisesta valmentaja Bert van Marwijkista, jolle sydämestäni soisin maailmanmestaruuden niin kuin näille hollantilaisillekin, sen verran ihanan hullua kansaa ovat ja osaavat todella kannustaa joukkuettaan. Eilen illallakin oli tuossa naapurikylässä suuret kannustusjuhlat orkestereineen ja tansseineen ja meno oli niin kovaa, että varmasti kuului ihan sinne aina sinne Kapkaupunkiin (Kaapstaad hollanniksi) asti, koskapa koko mökkinikin heilui basson jyskeen tahtiin aina aamuyöhön asti, vaan sen näille ihanille hömpille sallii, mikäs meidän oli kuunnellessa, vaikka eivät tangoa soittaneetkaan.