On taas kiirettä pitänyt. Ei ole muutamaan viikkoon edes ehtinyt ajatella blogin täydentämistä. Kirjoitan Koiramme lehden rotuesittely artikkelit ja sen työstäminen on ollut yksi syy, mutta syitä löytyy muitakin. Jopa tuo Facebook näyttää varastaneen aikaa blogilta, sen kun avaa, niin aina joku ”pullahtaa” keskustelupalstalle juttelemaan ihan suoraan samalta istumalta ja hauskaahan se on. Riitta-siskon (sen ylikoulutetun koirahoitajan) kanssa lähes joka aamu vaihdetaan kuulumiset. Sillä tavalla pysyy kotimaassa kiinni. Myös Radio Suomi on tämän koneen kautta tullut tärkeäksi, en edes siellä töissä ollessani arvannut, miten suuri merkitys sillä on mm yksinäisille ihmisille tai ulkomailla asuville. Oli muutaman vuoden Radio Suomen ajankohtaistoimituksen päällikkö, mutta sain myös ilokseni juontaa puhelinlanka toivekonserttia. Ja se oli mukavaa puuhaa, perjantai-ilta ja ihmiset hyvällä tuulella, saattoi melkein kuulla, miten pullataikina viikonlopuksi nousi keittiön päydällä ja ihmiset olivat iloisia kun tiesivät saavansa kuulla toivemusiikkiaan.

Henk ja Ria veivät minut myös laivaristeilylle täkäläiseen kansallispuistoon. Kanavia pitkin seilattiin ja viinitarjoilu pelasi. Uskomattoman laajoja suoalueita, joista nostettiin turvetta lämmittämiseen ja tuulivoimaa kerättiin vanhanaikaisilla myllyillä, joiden tuottamalla sähköllä avattiin kanavasulkuja jo aikoja sitten. Sain myös kuulla, miten kaisloja kerätään olkikattoja varten. Täällähän niitä vielä on ja olen jo Suomessa nähnyt dokumentin, jossa mm tanskalaiset olivat täällä opissa kattoja uusimassa, kun se taito alkaa olla Tanskasta kadonnut kokonaan ja täälläkin se on katoamassa. Mutta edelleen vaan on minunkin vuokraisäntäni mahtavan linnan, katosta puutarhan puoleinen vanhaan tyyliin rakennettu osuus, katettu olkikatolla. Kertoivat myös siellä kansallispuistossa, että meilläkin tuttu kasvi ranta-alpi on erikoisesti perhosten suosiossa hyvän ja runsaan metensä takia. Niitä on täälläkin kanavan laidat täynnä ja ihania perhosia, joita Quibus niin mielellään ajaisi. Meidän molempien suosikki perhonen on ihanan sininen ja pieni ja lentää iha Quibuksen mieliksi matalalla.

Viime sunnuntaina taas olimme mukana Rian ja Henkin ja ystäviensä perinteisellä vaelluksella koirien kanssa. Leirintä- ja campingalue oli iso ja me kiersimme yli viiden kilometrin lenkin koirat vapaina. Puolivälissä pysähdyimme kahvilaan KOIRAT MUKANA. Minun kolme koiraani (Amelie oli Rian keittiössä Benten ja Dienthen kanssa, vanhukset eivät helteellä kovasti jaksaisikaan), Rialla kolme koiraa ja toisella pariskunnalla yksi uros ja toisella pariskunnalla 3 kuukauden ikäinen ruskea schapendoespentu Belgiasta. Meillä oli siis 7 aikuista ja 1 pentu. Ennen kuin tarjoilija edes otti meidän tilaustamme, hän toi kolme isoa kuppia vettä koirille. Että näin täällä Hollannissa. Toisen pariskunnan uros oli Seidan puoliveli ja tosi kaunis, muistutti paljon Seitaa. Nimeä en edes yritä kirjoittaa, mutta äännettynä se kuulosti melkein Fobbalta, se, se ei kuitenkaan ole, mutta tuli kun,kutsuin sillä nimellä. Pentu oli tosi pieni narttu ja nimi oli jotenkin Oshshsssi. Pennun omistajilla on ollut Rialta kaksikin koiraa, toinen Warrigin pentu ja toinen Jinnen, mutta molemmat jo koirien taivaassa. Nyt odottivat Karelian pentua, jonka piti syntyä alkukesästä, mutta kun Karelia jäi tyhjäksi tahtoivat ostaa pitkän lomansa takia pennun muualta. Kiva pariskunta ja olivat opettaneet pennun jo nyt tien yli mentäessä ensin seisahtumaan ja odottamaan lupaa ylittää katu. Fiksua, asuvat Croningenissa, joka on tosi iso ja vilkasliikenteinen. Siinä se pieni tulitikkulaatikon kokoinen pentu seisoi tien vieressä kuin ekaluokkalainen kouluun menoa opettelemassa, ensin katsottiin vasemmalla, sitten oikealle ja sitten vielä vasemmalle ja sitten vasta yli. Liikuttavaa!

Sunnuntaina sitten itketti kasvattajaa oikein tosissaan. Olen joka vuosi olllut schapendoesien erikoisnäyttelyssä, tänä vuonna olin poissa ensi kertaa. Voittajana ovat olleet Amelie-Sofie, Seita, Elvis ja Onnimannikin sekä Roope Amelien poika. Tänä vuonna voittajat olivat sekä Amelien että Seidan pennut. Pentujen voittajakaksikko oli Seidan viimeisestä pentueesta ja aikuisten serttikoirakin oli kasvattini, käytännössä siis voitto tuli kaikista muista kuin kasvattajaluokasta, koska aikuisia oli vain kolme ei kasvattajaluokkaa saatu kasaan. Anitan Trasseli puolestaan voitti ja ja olen Anitan puolesta tosi iloinen!!! Minulle riittää ropit ja Vsp:t sekä aikuisista ja pennuista ja aikuisten molemmat serttikoirat, se on enemmän kuin ikinä olisin edes osannut haaveilla. Olen siis tosi kiitollinen kasvattieni omistajille. Ovat antaneet rakkautta ja huolenpitoa ja jaksavat käydä myös näyttelyissä ja mikä parasta muissakin harrastuspuuhissa. Varmaan ikinä ei ole ollut niin raskasta olla poissa näyttelystä kuin juuri nyt. Olisi ollut ihanaa olla jakamassa heidän ilonsa, onneksi kameran ja puhelimen välityksellä ilo kyllä välittyi ja täytti sydämen. Panin facebookiin kuvia, joista varsinkin Markon ilo näkyy ja sama tunne näkyy Sarassakin. ”Voi jospa oisin saanut olla mukana” Putte-possu laulun sanoja lainatakseni. Ensi vuonna ollaan mukana ja tänä syksynäkin ainakin Voittajanäyttelyyn tulee myös Quibus siskojaan halaamaan ja minä myös!

Iso hali siis teille kaikille; Riitta ja Markku ja koko M-tyttöjoukko, Sanna ja MArko, Katariina "kultakurkku" Kärkisolisti, Kirsi ja Liinu ja Noora myös! Ja Jenna "P-mummin" lellikki!  En ikinä osaa sanoiksi pukea, miten kiitollinen teille olen rakkaudesta ja huolenpidosta ja välittämisestä!!!!Dank u well!