Ensimmäinen blogi Suomeen paluun jälkeen! Ensimmäinen myös uudessa kodissa, missä pahvilaatikkoja on tähän saakka lojunut nurkissa. Erilaiset tunteet risteilevät mielessä ja ymmärrän nyt hyvin ruotsinsuomalaisia; heidän kun sanotaan olevan onnellisimpia ollessaan laivassa Suomen ja Ruotsin välillä. Sillä kun ovat Ruotsissa, kaipaavat Suomea ja saunaa ja lapsuusmuistoja ja suomalaista tangoa, Suomessa taas kaipaavat Ruotsiin jääneitä ystäviään, lapsiaan työkavereitaan ja Suomi-iltoja Karjalatalolla ja parempia palkkoja työpaikoilla. Tältä se siis tuntuu.

Kun ajan koirien kanssa vettä tihkuvan maiseman halki metsään, jossa keskipäivälläkin on hämärää, en voi olla muistamatta Hollannin kukkapeltoja, tuulimyllyjä, kanavia ja oman vuokramökkini huikeita maisemia lummelampineen ja ruusutarhoineen. Silti tämä karu pohjoinen maisema on ”sieluni maisema” ja tämän ”puhumattoman kansan” kieli soi tunteideni kielenä, hollannin kielestä ei sitä koskaan tulisi.

Hollannissa kaipasin monia asioita täältä; juhannusta, saunaa, koivuvihtaa, valoisia kesäöitä, ruisleipää, ystäviä, lapsiani, omaisiani ja nelijalkaisia kasvattejani täällä. Tänne tultuani kaipasin kukkivia hollantilaisia peltoja, Rozenhofin ruusutarhoja ja koirien pitkiä aamu- ja iltalenkkejä ilman hihnaa, ystäviäni, kasvattejani ja Henkin rakentamaa ”melkein suomalaista” saunaa.

Ihana pidennetty kesä teki sielulle hyvää ja koti-ikävä pisti arvot täällä kotona uuteen järjestetykseen. Neljä kuukautta kestänyt vieraan kielen puhuminen ( englantia, saksaa, hiukan ranskaa ja venäjää ja ”kyökkihollantia”) nosti äidinkieleni mielessäni maailman kauneimmaksi, mutta Hollannista tuli myös rakas ”toinen kotimaa”, se on kaunis, ihmiset ovat ystävällisiä ja vaatimattomiakin, eikä ole heidän syynsä, että heidän kielensä kuulostaa korvissani enemmänkin ”eläinrääkkäykseltä” kovine kurkkuäänteineen, voimakkaine konsonantteineen ja aina eri lailla äännettävine sanoineen.

!Ik hau van jau”; näin se lausutaan ja se tarkoittaa, että rakastan sinua; kuulostaako romanttiselta; NO EI, mutta ne kukkameret, kauniit tuulimyllyt, kanavat, uskomattomat kukkivat puutarhat ja ihmisten rakkaus kaikkeen kauniiseen, hurmaavat talot, eikä koskaan missään osunut silmiin minkäänlaista ”ryysyrantaa” vanhoine autoromuineen ja lahonneine latoineen tai ikkunat laudoilla suljettuina!!!!

Quibus varttui siellä nuoreksi tyttökoiraksi, Ripi Reippanen reipastui ihan silmissä ja Seita kävi voittamassa näyttelyn ja sijoittumassa ryhmässä Rotterdamissa, Amelie-Sofie jaksoi kulkea metsälenkeillä leudossa ilmastossa potematta vanhuuden vaivoja juurikaan. Siispä olen aloittanut rahankeruun sukanvarteen ensi kesää varten, jos terveyttä piisaa........

Olen muuttanut TAAS uuteen kotiin, ruotsalainen ystävä Susanne pilkkaa, että kun seuraavan kerran hän tulee tänne, on minulla taas uusi auto ja taas uusi osoite!!!! Vaan eipä olekaan. Uskomattoman huono onni minulla on ollut kahdessa edellisessä paikassa. Sinisessä Unelmassa ei mitään vikaa ollutkaan, mutta halu saada oma koti lienee oli kova. Täällä maalla ei niin vaan kunnollista kotia löydäkään – ei edes ostamalla. Ensimmäisestä paikasta loppui vesi ja toinen paikka oli kylmä kuin.....en sano mikä.

Tämä nykyinen asunto muistuttaa kovasti Tuusulan kotiani, tämä on hieman isompi ja sen sydän on keskellä asuntoa oleva varaava takka, joka oli tiilenvärinen, mutta remonttimiehet, jotka laatoittivat kylpyhuoneen, rappasivat takan kauniin vaaleaksi ja moderniksi. Kelpaa siinä iltaisin takkatulta poltella ja koko asuntoon leviää lämmin henki ja lämmityssähköä säästyy. Toinen minulle tärkeä asia on iso kylpyhuone, minne mahtuu myös trimmauspöytä ja iso sauna, jota edelliset asukkaat eivät juuri ole käyttäneet, niin uudelta se vaikuttaa. Asun rivitalon päädyssä ja naapurina on ystävällinen eläinrakas nainen, vastapäisessä talossa asuu kolme bernhardilaista, joten minun neljä schappariani eivät herätä minkäänlaista huomiota. Varsin hienosti ovat sopeutuneetkin. Talo on rakennettu -70 luvulla ja seinät ovat paksut, eivät ”pahvia”, niin kuin Tuusulassa.

Ja kun ulkona on valkoista, valoisaa, kirkasta ja kirpeää, on ihanaa odotella jouluaikaa. Keitin eilen alkavan joulun kunniaksi ensimmäisen kattilallisen ”lanttuhautaa” hämäläiseen tapaan. Lanttuja keitetään hiljaisella tulella koko yön, niin että ne ovat tosi tummia ja tuoksuvia. Vanhan tradition mukaan vien itsetehdyt lanttu- ja perunalaatikot Lauralle jouluksi pakastettuina Messukeskuksen voittajanäyttelyyn mennessäni. Pakastan ne raakoina ja Laura laittaa ne sitten aattona uuniin hiljaa muhimaan ja joululta tuoksumaan.

No niin, nyt ei sitten tarvitse "huomautella", että seljanmarjahilloon on jo kyllästytty! Hillo on muuten Suomessa ja maistuu edelleen hyvältä!