Hei te kaikki ihanat lukijaystäväni. Taidan olla teille selityksen velkaa. Moni onkin laittanut viestiä ja ihmetellyt, miksi en enää juurikaan kirjoita. Siispä; Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta täytyy tunnustaa, ettei se suju ollenkaan. Tämänhän pitäisi olla hauskaa ja aina ennen se on sitä ollutkin, mutta nyt on iskenyt masennus ja lamaanus ja kirjoittamattomuus.
Jokunen varmaan tiesikin, että kävin viime vuonna ison leikkauksen läpi. Vatsastani leikattiin kymmenkiloiseksi paisunut kasvain, jokaviimeisinä viikkoina oli kasvanut niin isoksi, että oli painaa keuhkot kasaaan ja tukehduttaa minut sekä lamaannuttaa kaikkien elinten toiminnan. Ensi diagnoosi oli, että se on munasarjasyöpä ja minulla on elinaikaa vain muutama kuukausi. Se oli ensimmäinen järkytys!
Onneksi kokeissa ja tutkimuksissa osoittautui, että se oli syöpää muistuttava kasvain, mutta sen taipumuksena oli muuttua syöväksi. Siinä toinen järkytys. Kolmas järkytys oli, että patologi todella löysi kasvaimen sisältä jo syöväksi muuttunutta kasvainta. Neljäs järkytys tai pelon aihauttaja on, että olen seuraavien vuosien ajan puolivuosittain tarkkailtavana, josko etäispesäkkeitä on ehtinyt lähteä muualle. Sellainen tarkastus on taas ensi viikolla! Kirjoitushaluja se kyllä kummasti vähentää!
Sen leikkauksen ja järkytysten jälkitilana minulla on kuulemma keskivaikeaa masennusta muistuttava posttraumaattinen tila, alan vasta nyt tajuta, mistä olen selviytynyt - ainakin tähän asti! Onneksi minulla on nämä karvajalkaiset ystäväni, joiden kanssa jaksan toipua, tervehtyä ja ennenkaikke iloita. Olemme olleet pian kuukauden eristyksissä Sinisen Unelman pojista, Quibus aloitti elämänsä ensimmäisen juoksun. Äiti-Seita huolehti, hössötti ja kadehti niin, että aloitti oman juoksunsa hieman normaalia aiemmin ja samaan syssyyn sitten Ripikin. Emme siis ole voineet käydä leikkimässä sukulaispoikien kanssa ollenkaan ja pakkaset ovat muutenkin rajoittaneet "nokkamme ulos pistämistä". Ollaan lihottu ja kyllästytty koko muijalauma yhdessä.
Varmasti palaa asiaan kevään aikana, vaikka tunnustankin, että olen enemmän syksyihminen. Herään eloon kun pääsen sienimetsälle ja satoa keräämään. Odotan silti alkukesaa ja sitä,e ttä saan laitta tämän rivitalopihan kauniiksi. Nyt jo odottelen tulppaaneja ja hollannista tuomiani narsisseja ja kohtahan on myös pääsiäinen ihanine narsisseineen! Kyllä se tästä. Onneksi on ystäviä ja tämä ihana rytmiryhmäni; remppajengi Amelie-Sofie, Seita, Ripi Reippanen ja Quibus, kaikki totttelemme rivitaloasumisen saloihin, ettei tarvitse joka naapuria haukkua! Elämä alkaa hymyillä - kyllä se tästä!
