Pentulaatikon elämä monipuolistuu koko ajan. Alkupäivinä sieltä kuului vain pientä vikinää, kun emoa etsittiin, nyt sieltä kuulee pientä unilaulua, kuuluu joskus jopa reipas pieni haukahduskin. Eräänä aamuna äiti Quibus ihan pelästyi hätkähtäen kun joku jälkikasvusta päätti haukahtaa. Se oli terävä, kirkas, tarmokas wuff! Taisi olla isoäitien Amelie-Sofien ja Seitan kotimaan kieltä hollantia. Pikkuisen vielä pitää näiden harjoitella kurkkuääntämistä, jos paikalliset aikoo ääntelyssä voittaa.

Laatikosta kuuluu myös kevyttä hrrrrr- hurinaa, ihan kuin joku käynnistäisi pienen moottorin ja sen moottorin pehmeä käynti saattaisi hyvinkin kuljettaa leikkiautoa jopa muutaman metrin. Kymmenen pientä ”lehmälasta”,tuottavat kyllä ihan laidasta laitaan erilaisia ääniä, entisen äänityöläisen, radio- ja tv- toimittajan pentujen kuuluukin avat äänensä päivän töihin. Kun ensimmäinen haukahdus kuului, Quibus nosti päänsä, se heräsi umpiunesta, se nimittäin mielellään nukkuu pentujensa kanssa samassa laatikossa- Hetken kuulosteltuaan kuka kumma meillä haukkuu tuollaisella ennenkuulumattomalla äänellä, Quibus tajusi sen tulevan omasta pesueestaan, katsoi mustilla silmillään minua ja heilautti häntäänsä. Kun kysyin siltä, oliko se hänen vauvansa uusi ääni, mammakoira heilutti häntäänsä uudelleen ja useasti. Siinä samassa saivat kaksi sen peppuvilloissa nukkuvaa pentua kunnon tuuletuksen – mammakoira tuuletti pentunsa perusteellisesti, siisti pitää toki olla.

Minulla on tapana joka päivä, ihan syntymästä saakka, ollut mennä laatikkoon lapsosille juttelemaan, käsittelemään ja suukottelemaan niitä, jotta ne hyvin leimautuisivat ihmiseen. Nyt sinne saa mennä jo hieman varoen, Kaikkien silmät ovat auki ja ne kävelevät, tosin välillä horjuen ja kyljelleen pyllähtäen, mutta kävelevät kuitenkin ja ellei pidä varaansa saattaa tönäistä jonkun nurin. Terhakasti kuitenkin jo tassu nousee, josko nousee liian reippasti, kellahtaa pieni harjoittelija mukkelis-makkelis, mutta eipä se tahtia haittaa uusi yritys ja kohta jo juostaan kilpaa kaikki kymmenen.

Muutaman vauvelin kanssa on jo tullut ihan tavaksi, että kun tulen laatikkoon, ne kaikki tunnistavat ja haistavat minut, ihana pieni puhina enteilee tulevaa nenän käyttöä vaikkapa tuttujen koirien kanssa makkararingissä. Yksi pojista – hän on herra numero 9, tulee viereen ja sen saa kaataa kyljelleen, ellei ole itse siihen asentoon pyllähtänyt, ja sitten pitää masusta hieroa ja rapsuttaa. Ette usko, miten vikkelään pienenkin koiran jalka vatkaa kun löytyy niitä ”koirakutinoita”, toinen pikkuinen neiti numero 10 nauttii syliin otosta ja suukottelusta. Ajan kanssa niille kaikille tulee omat tapansa. Pian istuu kasvattajaparka kymmenen pienen syliin hyökkäyksen kohteena ja muutaman viikon päästä puhkeavat pikku maitohampaat suunnataan housunpunttiin, käsiin ja puseroon.

Kohta on aika alkaa nimetä niitä, ellei nyt vielä lopullisilla nimillään, tällä hetkellä ne tunnistan syntymässä muotoutuneen numerojärjestyksen mukaan, mikä helpottaa mm tasaisen painonnousun seuraamista.

Muutama päivä on jäänyt väliin kirjoittamisessa, meillä oli pieniä masuongelmia, muutama masu oli hieman kuralla ja muutama vauveli pullautti maitonsa pihalle. Kasvattajaparkahan oli lähes paniikissa, sillä en koskaan unohda K-pentueen saamaa raivokasta ripulia ja taistelua sitä vastaan, taistelua, josta osa hävittiin. Se tulee aina mieleen heti kun jonkun pikkuisen masu on sekaisin.

Onneksi tämä huoli poistui suunnilleen saman tien, kun tuli. Ystävä eläinlääkäri määräsi tropit (promax) oli melko uutena minullekin tuntematon. Lisäravinne, joka nopeasti tasapainottaa suolen toiminnan. Sitä annetaan myös mammakoiralle. Riitta- siskoni haki sen kaupungista, tuli tänne ja mittasimme mammakoiran annostuksen suuhun laitettavasta putkesta, kaiken tietävänä kasvattajan astuin laatikkoon näyttämään, miten annostus kätevästi painamalla pysähtyy annetun merkin kohdalle ja jättää 2/3 osaa pennuille annettavaksi. Reilu esimerkillinen painallus meni kuitenkin putken loppuun saakka ja niin mammakoira oli saanut kolmen päivän annoksen. Huolissani soitin eläinlääkärille kysyen, kuoleeko mun Quibukseni nyt. Suvi nauroi hereästi ja sanoi, että voi sen masu tulla vähän kovalle, muttei haittaa. Enkä kuulemma ollut ensimmäinen, jolle niin kävi. Annosteluputkessa ollut pylpyrä olisi pitänyt kääntää lukitusasentoon, mutta putken ohjeista en sitä ymmärtänyt, onnerksi eivät monet muutkaan. Uudestaan autoon ja eläinlääkäriasema Viksuun, ja uutta lääkettä putkeen. Pennuille annoin sen pienen annoksen sormella ja heti masut tasaantuivat, eikä Quibuksen masukaan tullut yhtään kovaksi , melkein päinvastoin, se kun siivoaa pentujen maitokakat tosi huolellisesti laatikosta vielä. Yksi syy muuten tuohon lievään ripulointiin saattaa istua juuri tässä kirjoittamassa. Kun lapsia on kymmenpäinen katras, syyllistyn ehkä liikaa ruoan tuputtamiseen mammakoiralle ja asettelen liiankin tiuhaan lapsia maitobaarille, kun niitä kerran on niin monta. Ylensyöntiä sekin siis taisi olla – sama vika kasvattajassa myös!!!!