Aurinko paistaa ja pentulaatikossa on hiljaista. Syömisharjoitukset jatkuvat ja on aika uskomatonta, miten nopeasti ne oppivat imemisen sijasta syömään kupista. Nyt ruokavalio onkin jo vähän laajempi kuin alun jauheliha, nyt syödään jo jauhelihan lisäksi vellissä kananmunan keltuaista, kermaviiliä ja kaikkien koirien suursuosikkia mahalaukkua. Villikoirat ja muutkin petoeläimet kuulemma tutkijoiden mukaan ensimäisenä söivät saaliseläimen mahalaukun, koska siellä oli koko sen eläimen ruokavalio mm kasveja, se on myös varsin rasvaista.

Olen aina suositellut mahalaukun antamista kaupan jauhelihan sijaan, moni ei siitä kuitenkaan pidä sen hajun vuoksi. Nykyään mahalaukku sentään pestään ja pakastetaan melko hajuttomaksi, sitä pystyy hyvin käsittelemään ja kun se on jauhettu hienoksi, ei sitä juurikaan tarvitse paloitella, eikä muutenkaan käsitellä. Toista oli 80-luvulla kun silloiselle briardilleni syötin sen ajan lonkkaguru Saki Paatsaman ohjeiden mukaan kalkkia mahalaukussa. Sitä ei juurikaan oltu puhdistettu ja se haju oli mahtava. Mutta tehokasta ja ravitsevaa oli varsinkin briardin kokoiselle rodulla, joka pikajunan vauhdilla kasvoi isoksi. Lonkat olivat myös isot, mutta parasta A-luokkaa. Suosittelen sitä siis tälle meidän lentävälle hollantilaisellekin, kalkkia ei tarvitse erikseen syöttää, kunhan koira muuten saa laadukasta ruokaa. Kunnioitankin ihmisiä, joille muutamissa Euroopankin maissa mm Puolassa tarjotaan herkkuna mahalaukkukeittoa, jos haju on sama kuin ennen käsittelemättömässä mahalaukussa, on miehen teko ja varsinkin naisen, että se syö ja vielä kehumaankin kykenee. Koirat sitä rakastavat, meilläkin seisoo pieni jono pentulaatikon vieressä kun nostan tyhjän ruokakaukalon laatikosta. Se hajukin on niin ihana, että tyhjänäkin kuppia kelpaa nuolla.

Ruokalista on siis monipuolistunut ja muutenkin laatikossa on tapahtunut iso muutos; puolet sisällöstä on sanomalehteä. Aluksi aina niin hiljainen pentulauma protestoi sitä, että puoli laatikkoa muuttui kynsien alla lipsuvaksi paperiksi, eikä se pinta ollutkaan niin lämmin ja pehmeä kuin makuualustojen. Aina niin tyytyväiset lapset kiljuivat ja vinkuivat selvästi muutoksen vuoksi ja koko illan ja yön koko sakki pysytteli sillä puolella, missä karva-alusta on. Aamulla kuitenkin jo näin muutaman heti herättyä kävelevän paperille ja kyykistyvän jättäen sievän pienen lammikon jälkeensä – siitä se alkaa ja nyt siihen on jo totuttu, koko rytmiryhmä kuitenkin nukkuu lämpimän alustan päällä – kimpassa ja kasassa.

Pennut selvästi saavat turvaa toisistaan nukkuessaan pinossa ja päällekkäin, melko yleisesti ne nukkuvat kahdessa eri ryhmässä, joskus viisi kummassakin, joskus neljä toisessa, neljä toisessa ja kaksi kaverusta ristikkäin toistensa päällä. Muutama individualisti osaa jo nukkua yksikseenkin tai yhdessä kuumavesipulloa (nyt jo viileää) sisällään pitävän karhuherra Paddingtonin kanssa. Muutamia lelujakin olen jo laatikkoon laittanut, mutta vielä eivät vetoleikit ole sellaisessa suosiossa kuin muutaman viikon päästä. Suosittuja ovat pehmolelut, koska niiden päällä on mukava nukkua. Toistensa kanssa ne jo leikkivät sen lyhyen ajan, minä eivät nuku tai syö.

Voi, miten sydämessä liikahtaa, kun näkee sen saman, vuosien aikana tutuksi tulleen, ihastuneen elämyksen kun pikkukoira huomaa, että laatikossa on toinen samanlainen ja vielä toinenkin ja toinen ja toinen..... Tässä Quibuksen lajitelmassa kavereita kun onneksi riittää.