Muutama päivä on vierähtänyt, oman koirayhdistyksen puuhissa.  Ja tämä Vuodatus-blogikin on temppuillut ihan olan takaa taas, välillähän täällä oli sähkökatkon aiheuttamia ongelmia. Olen tätä käyttänyt jo kuusi vuotta, eikä ongelmia ole ollut, no yritetään olla hermostumatta.
Yhdistyksen lehti meni painoon ja minä tietenkin puheenjohtajana tekemässä omaa palstaani ihan viime tipassa, onneksi on hienoja puuhakkaita ihmisiä ympärillä lehdenteossa, yhdistyksen sihteerinä ja hallitustyössä, saimme syyskokouskutsut ja toimintasuunnitelmat tarkistetuksi ja nyt sitten vaan odottamaan lehden tuloa postilaatikosta ja kuuntelemaan ”narinoita” kun ei ollut sitä tai tätä ja aina vaan samat koirat ym. Kummallista, että juuri ne ihmiset, jotka eivät niin sanotusti tikkua ristiin pane, ovat ne eniten valittavat. Onneksi tässä harrastuksessa on myös ihania ihmisiä ja kyllä lehti kiitostakin saa.

Pentulaatikossa on edelleen rauhallista ja uusi mammakoira tietää hommansa. Päivisin se jo malttaa tulla hetkeksi pois laatikosta, mutta yöt se viettää siellä pentujensa kanssa. Tämä troopppinen kostea lämpö on varmaan pikku äitylille aika rasitus. Sen jalkojen välissä karvoissa makaa sentään 12 pientä lämpöpatteriakin tehokkaampaa pakkausta ja niiden alla oleva karva vain lisää kuumuutta. Onneksi Quibus syö hyvin ja juo päivittäin monta kipollista vettä. Pennut nukkuvat aina vain pitempiä aikoja kerrallaan ja Quibus pääsee oman Seita - äitinsä ja Riitusiskon kanssa jo metsälenkeillekin, kovin pitkiä ne eivät vielä sattuneesta syystä ole, mutta teemme niitä sitäkin useammin, aina kun pikkupallerot nukahtavat. Vielähän ne eivät muuta tee kuin syövät ja nukkuvat. Piakkoin niiden silmät aukeavat, ne oppivat ryömimisen sijasta kävelemään ja sitten seuraa se ihana hetki kun ne tajuavat, etteivät olekaan laatikossa yksin mammansa kanssa, vaan siellä on tällä kertaa tosi riemastuttavan runsas määrä uusia kavereita. On aina hellyttävää katsella kun ne tekevät ensi tuttavuutta ”uusiin kavereihinsa”, eikä se olekaan mitään Facebook tykkäämistä, vaan ihan fyysistä tassulla läppäämistä ja pikkuista painiharjoittelua.

Pian on aika ottaa ja julkaista ensimmäiset yksittäiskuvat uusista tulokkaista, nyt se ei vielä olekaan niin helppoa, ne kun viihtyvät emon villoissa ja päällekkäin toistensa mytyssä toistensa kanssa, sen kimpassa nukkumisen sanotaan edistävän niiden kehitystä. Ihan helppoa niitä ei ole vieläkään erottaa toisistaan, esikoispojan tunnistan heti, samoin hopeiset pikkutytöt, tytön. Joka on perinyt isoisän mustan jalan ja muutaman muun, jolla on ihana hertanmuotoinen sydänpylly. Erotanhan ne toki kaikki toisistaan mm punnitusta varten, mutta vielä tarvitsen vähän tukea muistikirjan merkinnöistä ja erottaahan sen pieni sukupuolierokin ne toisistaan.

Schapendoeseja on tänä vuonna syntynyt ennätysmäärä pentueita, joten ostajilla on jopa valinnanvaraa, onneksi maantieteelliset erotkin ovat jonkinmoiset. Aikanaan pohjoisen koiraihmiset olivat vihoissaan meille etelän kasvattajille, me kun emme kuulemma tahtoneet myydä kasvattejamme ”piiloon” pohjoiseen, mistä niitä ei niin usein tuotu tänne etelään näytille. No minun kasvattejani on myös pohjoisessa ja hienosti sieltä on näyttelyihinkin tultu, eivätkä ne näyttelyt edes pääasia olekaan, kuka kasvattaja uskaltaa luvata kasvattavansa vain näyttelykoiria, tärkeintähän on, että kasvattini saa rakastavan kodin ja puuhakkaan elämän.

Onneksi ei ihan vielä ole lähtöitkujen aika. Paradoksaalista on, että silloin kun tämä pieni tuholaislauma on riiviömäisillään ja tuottaa pikkupepuistaan ennennäkemättömän määrän haiskahtavaa sitä itseään, sitä usein ajattelee, että onneksi ne pian lähtevät, mutta kun se aika – aina liian pian – koittaa, on niistä niiiiiiiiiiiin haikeaa luopua.