Tungos pikkumamman masun alla on kova ja kasvaa päivä päivältä. Onneksi tämä mammakoira on innostunut lapsistaan ja viihtyy laatikossa niin pitkään, että kaikki saavat oman maitoannoksensa. Usein maitobaarissa on vain 5 tai 6 pentua kerrallaan, kun ovat saaneet oman annoksensa ne nukahtavat ja seuraavat siirtyvät maitohanoille. Tuntuu maito nyt vielä riittävän hyvinkin, kaikki pennut ovat pulleita ja niiden pikkumasut pyöreitä. Ihan kuin tuo äitikoira aavistaisi maidon kulutuksen oikean määrän ja myös sen ravinnon määrän ja laadun, joka sellaisen maitomäärän tuottamiseen tarvitaan, se syö kunnolla, vaikka odotusaikana sen pieni mahalaukku lienee pienentynyt kun vauvat täyttivät vatsaontelon.

Semmoinen määrä pieniä schapendoeseja vatsassa varmasti pienensi mahalaukun kokoa ja siksi annan sille ruokaa pieninä annoksina ihan niin paljon ja usein kuin se haluaa. Onneksi se syö ja juo, viisas pikkukultani, on se silti kovilla. Se kyllä osaa tulla luokseni vaatimaan ruokaa ja pyytämään ulos, iloinen mammakoira, joka ei vielä tiedä miltä tuntuu kun pennuille kasvaa hampaat, niiden kynnet kasvavat ja ne repivät kilpaa mammaraukkaansa.

Vielä ei tietenkään voi erottaa viiden päivän ikäisistä vauvoista kovasti luonne-eroja, mutta sen kyllä jo huomaa, kuka näistä niin sanotusti ”osaa ottaa omansa”. Pentulaatikosta kuuluu silloin tällöin pikkukiukkuinen komentoääni, ellei maito heru tarpeeksi nopeasti ja välillä jo pientä taistelun melskettäkin on havaitsevinaan, kun taistellaan siitä parhaimmasta paikasta. Kun masu on täynnä, ei suloisempaa pientä ääntä ole olemassakaan kuin äskettäin syntyneen unilaulu, pienen pieni unnutus, ääni jonka herkkyyttä on vaikea sanoin kuvata.

Kun pennut syntyivät, oli sisareni Riitta mukana kirjaamassa syntymäaikoja ja laittamassa ylös syntymäpainoja sekä pikkukoirien tuntomerkkejä. Joku Facebookissa ehdotti, että nimeäisin vauvelit pilkkujen mukaan; pilkku yksi, pilkku kaksi. Nuo pilkut kyllä kirjattiin muodon ja määrän puolesta ylös; tyyliin siivet lavoissa; pennulle jolla tosiaan oli kaksi siipeä muistuttavaa pilkkua lapojen päällä tai sydän pylly sille, jolla oli sydämenmuotoinen kuvio pepun päällä. Herkin hetki tälle vanhalle ämmänrämälle oli löytää pentu, jolla oli toinen takajalka osittain musta. Tämän pentueen isoisällä nimittäin oli toinen takajalka musta, toinen valkoinen. Nero oli elämäni koira, toinen hankkimani schapendoes, Roopen isä, näiden lasten musta-valkoinen isoisä. Varmaankaan ei isoisä sieltä pilven päältä pane pahakseen, että nyt tuo musta takajalka onkin tytöllä, josta kaikesta päättäen tulee siniharmaa, ei taida olla ainuttakaan mustavalkoista tässä pentueessa, vanhemmat kun ovat molemmat siniharmaita, Quibuksen vanhempia myöten, Roopen vanhemmat olivat mustavalkoinen Nero ja musta kuningatar Amelie- Sofie. Sekä musta, että mustavalkoinen väri ovat häviäviä, elleivät molemmat vanhemmat ole samanvärisiä.

Nyt vain nautitaan pennuista, hämmästellään tuoreen mammakoiran yllättävää muuttumista superemoksi ja toivotaan, että kaikista pennuista kasvaa kunnon koirakansalaisia ja että ne saisivat rakastavat ja innostuneet kodit. Tunnen kyllä siinä kohtaa vastuuni. Minä nämä pennut olen päätökselläni maailmaan saattanut, olen siis niistä vastuussa. Ikinä en unohda sunnuntaiaamun rauhaisaa näkyä, kun pikku Pippilottani-höpönassuni selällään nukkui laatikossa koko superpentue seuranaan hiljaa tuhisten. Ne hetket lääkitsevät sydäntä.