Nyt osataan jo syödä lisäruokaa aika hienosti, enää ei koko pikkukoiran kroppa ui vellissä, tassut sen sijaan näyttävät juuri siltä, miltä pikku possun tassut pentuvellissä tassuttelun jälkeen näyttävät. Lisäruoka kelpaa kyllä, mutta ei se edelleenkään voita sitä kävelevää maitobaaria, joka yhä edelleen mielellään tulee laatikkoon – varsinkin silloin kun siellä on se lisäruokakaukalo.

No, Äitikoira saa syödä loput vellit aina ja muutenkaan sen ruokamäärää en rajoita. Se on niin tunnollinen emo ja imettää poikasiaan yötkin läpi, että olen ajatellut ottaa sen vähitellen yöksi pois laatikosta. Siksi että pennut oppivat yön ja päivän eron, mutta vieläkin enemmän siksi, että koko pikkumammakoira on lähes pelkkää luuta nahkaa, vaikka syö kuin hevonen, eikä ruoan määrällä ja kaloreilla ole rajoituksia. Päinvastoin. Pikkumasu tahtoo vain välillä mennä ihan sekaisin vahvasta ruoasta.

Puhuin illalla puhelimessa Rian kanssa Hollantiin. Ria on siis isoäiti Seitan kasvattaja ja on jo toissa kesänä neljä kuukautta Hollannissa ollessani sanonut, että Quibus on viisas, samanlainen kuin isoisoäitinsä Iete. Iete on jo koirataivaassa, mutta olen nähnyt sen monena vuonna ahkeraan Hollannissa käydessäni ja ainakin ulkomuodoltaan Quibus isoisoäitiänsä todella muistuttaa, laiha luuviulu sekin oli, sanoisi ilkeämielinen. Sellainen hoikka tyttö on Quibuskin on aina ollut, mutta nyt se kyllä on ihan vain pelkkä nahkapussi täynnä luita, masun alla valtavat maitohanat ovat melkein isommat kuin mammakoiran muu runko yhteensä. Itkin Quibuksen laihuutta Rialle, mutta hän lohdutti, että grandgrandmama oli prikulleen samanlainen, se sai 11-henkisen pentueen ja hoiti niitä tunnollisesti ja pysyi myös laihana, mutta pentujen jälkeen taas tuli takaisin missimittoihinsa. Iete pärjäsi aina Hollannin isoissa klubinäyttelyissä vielä veteraaneinakin. Sensijaan tyttärensä Bente ja tämän tytär Seita myös pärjäävät, mutta ovat turskimpaa tekoa ja vyötärö tahtoo usein hukkua herkkuihin. Minusta on jotenkin mahtavaa, että isoisoäiti kolmen sukupolven takaa on "tavallaan tullut takaisin". Niinhän se huonotkin ominaisuudet saattavat hypätä sukupolvien takaa. 

Seita-isoäiti keksi eilen, että pentulaatikkoon pääsee, vaikka aita onkin suljettu. Olen sulkenut se lukolla yläosasta, mutta fiksuna tyttönä Seita työnsi kuononsa aidan rakoon alaosasta ja pääsi sitä kautta livahtamaan laatikkoon. Siellä se makasi kerällä pennut ympärillään, kun tulin katsomaan, eivätkö pennut jo ole hereillä. Kiltisti se tuli pois kun käskin ja päästin Quibuksen sinne syöttämään pentuja. Kun tulin päästämään Quibusta pois, laatikossa olivat sekä äiti Seita ja tytär Quibus sulassa sovussa pennut molempien ympärillä. Tähän saakka Seita ei ole niistä ollut kiinnostunut. Periaatteessa se voisi pentujen kanssa leikkiäkin ja jakaa hoitovastuuta tyttärensä kanssa, mutta vaarana on, että se tahtoo varastaa ne kokonaan itselleen. Jos Quibus sanankin sanoo mammalleen, tulee tappelu, on jo kerran laatikon ulkopuolella tullut pientä sanomista, mutta jos se tapahtuisi laatikossa, olisi se aika vaarallista pentujen kannalta. Niinpä mummikoira saa luvan pysyä laatikosta pois, mutta leikkiä niitten kanssa se kyllä saa, kunhan laatikko laajenee huoneen kokoiseksi ja Quibus alkaa selvästi vieroittaa pentujaan. Vielä se on liian tarkka omistaan ja omaa saman vähän terävän mammakoiran luonteen kuin äitinsä.

Tänä aamuna aloitin kynsienleikkuutalkoot, neljäkymmentä pikkutassua kynsineen on urakka, jonka päättyessä, saa melkein heti aloittaa uudestaan alusta. Onneksi nämä pienet ovat vielä aika kiltisti kädessä kun leikkaan, toista se tulee olemaan parin viikon päästä.