Pennut kävelevät jo melko vakaasti ja reagoivat salaman nopeasti kun niiden äiti tulee laatikon vierelle, vaikkei menekään itse laatikkoon. Miina-ressulla on olut koko yön kestävä päivystysvuoro pentuaidan takana keittiön ovella, se ei koko yönä poistunut aidan takaa ja välillä siinä kävi myös Rolle, ei pentujen, vaan Miinan takia. Rolle kun ei voi millään ymmärtää, ettei tällä kertaa nyt tehdäkään pentuja. Nero- pappa vanhana konkarina ei edes ollut kiinnostunut Miinasta loppuillasta. Niinpä sitten kuunneltiin porukalla Miinan kiroilua Rollelle.

Seita katsoo pentulaatikosta melkein ähäkutti- ilmein Miinaa ja varmasti muistaa viime kesän, jolloin se oli tuotava Poutapirtistä tänne Siniseen Unelmaan, koska se jatkuvasti yritti varastaa Miinan pentueen. Seita tosiaan katsoo pentulaatikon laidan yli Miinaa ilmein ”vuoroin vieraissa”. Välillä tuntuu, että se menee laatikoonkin pelkästään Miinan kiusaksi näyttääkseen, että ”osaa ja omistaa”. Miinan ilmeestä voi hyvin lukea, ettei se todellakaan usko Seitan osaavan.

Olimme päivällä kaupungilla ostoksilla, olemme ottaneet tavaksi käydä vain kerran viikossa keskikaupungilla ja silloin hankimme viikonlopun ruoatkin samalla. Tänään haimme ”rytmiryhmällemme”, vai voisiko sanoa ”remppajengille” perusnappulat sekä vauvoille että aikuisille ja eläkeläisillekin, kävimme ruokakaupat ja hoidimme juomapuolenkin. Kyllä siinä muutamat tunnit vierähtää. Jussi jäi pentujen vahdiksi. Jussi kertoi tullessamme, että laatikosta, jossa yleensä on varsin tyytyväistä sakkia, oli kuulunut tosi kiukkuinen haukahdus ja heti perään toinen samanlainen vielä ehkä voimakkaampikin käsky. Kun Jussi tuli katsomaan oli yksi tytöistä joutunut muusta porukasta eroon ja komensi auttajaa. Tyttö oli rauhoittunut päästyään muiden joukkoon, mutta vielä muutaman kerran oli kuulunut marmatusta siitä, ettei tarpeeksi nopeasti oltu tultu apuun.

Jos ovat isot näin suurena laumana varsinainen torvisoittokunta, ei ihan solistiseitsikko Otavaan verrattava, koska näitä aikuisia on pari enemmän, niin kyllä niistä humppa kaikaa, ja sellaisia tuntuvat olevan pienetkin, tuntuu, etteivät millään ehdi odottaa oman maitohanan kohdalle osumista, vaan nostavat vastalauseen saman tien. Pölinää siis pöntössä piisaa kahdeksantoista pienemmän ja isomman kurkun voimalla, meistä kaksijalkaisista nyt puhumattakaan.

Ihana auringonpaiste ulkona, tuntuu niin keväiseltä. Riitta ja Jussi ovat ennenkin sanoneet, että Riitan päivästä (1.2) alkaa kevät ja niinpä näyttää. Jussilla on vanha sanonta, että Riittana rikka sijansa hakee; tarkoittaa että jos hangellekin jotain putoaa, se auringossa jo hieman vajoaa hangen sisään, mitä ei pakkasilla ilman aurinkoa tapahdu.

Pentulaatikon asukit, pienet menninkäiset alkava reagoida ympäristön tapahtumiin ja kyllä nyt taas tapahtuu. Jussi ja Mauno-veli olivat hakemassa Miina-siskoa maanpaosta Riittan tyttären luota, missä se oli juoksun takia poikia paossa. Ja nyt sitten muristaan ja isotellaan. Reino-ressukka ei mitenkään voi tajuta, että äidillä on täysi työ hätistellä poikia pepustaan, eikä sillä ole aikaa pikkupojalleen. Sekä Neropappa että Rolle yrittävät ”ottaa vahinkoa takaisin”, kun Miina vihdoin tuli. Muutama tunti siinä aina menee karusellissa, mutta iltaan mennessä kaikki varmaan jo asettuu. Toivottavasti.

Seita makaa pentulaatikossa ja näyttää Miinalle pitkää nenää, kun sekin on kiinnostunut pennuista. Pennut tosiaan jo alkavat kävellä, tosin meno on vielä vaappuvaa, eikä pystyssä pysyminen aina ole taattu, mutta maitobaarille ne löytävät aika hyvin, silloin tällöin joku eksyy selän taakse, ja huuto on sen mukainen. Laatikossa myös opetellaan haukkumaan ja murisemaan. Liikuttavia pieniä ääniä, jotka hymyilyttävät, mutta ovat tarkoitetut tosi komennoiksi.

Isoin tyttö, se joka pari viikkoa meni pojasta; poika nimeltä Päivi, on keksinyt itselleen persoonallisen nukkumapaikan. Se kiipeää äidin kylkeä pitkin sitkeästi niin kauan, että pääsee selän päälle ja ryhtyy sitten nukkumaan. Sain siitä kuvankin pentugalleriaan. Tänään on kolme viikkoa niiden syntymästä, on punnituksen ja yksittäiskuvien aika, toivottavasti sukupuolijakautuma ei nyt enää muutu. Hahaa! Runsaan viikon päästä alkaa olla aika laajentaa laatikkoa ja totutella vauvoja pöydällä seisomaan ja enempäänkin käsittelyyn, nyt ne ovat jo tottuneet kasvattajansa lepertelyyn. Kasvattajan ääni usein jää nille muistiin, kun esimerkiksi Ruotsin Foppa näki minut melkein vuoden sen jälkeen kun se oli lähtenyt laivalla Ruotsinmaalle, se ääneni kuultuaan ryntäsi ulos ja päästi ilopissat tullessaan. 

Tänään tasan kaksitoista vuotta sitten syntyi ”elämäni uros”; Boisterous Neron Nepales, armoitettu, leikkisä lapsenmielinen ihana uros syntymästään asti. Tänään Nero täyttää siis 12 vuotta ja muistelen aikaa, jolloin se tuli luokseni. Tänäänkin kävi vähän niin kuin silloin, kun Nero astui elämääni, en ollut sitä tahtonut, en suunnitellut, enkö ainakaan urosta halunnut. Tänään meinasimme pentuhulinassa unohtaa Neropapan juhlapäivän. Elleivät muutamat lapset ja lapsenlapset olisi sitä muistaneet, olisi isä ja pappa jäänyt ilman synttäriherkkuja (onneksi jätskiä on vähän vielä jäljellä).

Nero tuli muutaman kuukauden sisarpuolensa Siirin jälkeen. Siirin ja Neron kasvattaja Rantasen Leila soitti yhtenä kesäpäivänä ja kutsui katsomaan yhtä aikuista kasvattiaan, Siirihän ei silloin ollut kuin puolivuotias. Perillä selvisi, että Leilalla oli autossa kaksi pentua, ja koska oli kuuma hellepäivä, kutsuin heidät sisälle. Nero ja veljensä Nickin. Leila katselin minua ”ovelana” ja kysyi kummasta pidin enemmän, sanoin epäilemättä, että nerosta, koska sillä oli miehille tyypillisesti eri paria sukat jaloissa; vasen takajalka oli musta, oikea valkoinen. Leila sanoi, että saat sen sijoitukseen, vastustin, koska en halunnut eristää niitä toisistaan nartun juoksuaikana. Otin Neron kuitenkin kokeeksi ja melkein puolipakosta, Leila osasi puhua, mutta koskaan en ole katunut, vaan jopa ostin neron omakseni.

Nerosta tuli unelmieni uros, heti meille jäätyään se oli kuin olisi ikänsä meillä ollut ja tuli loistavasti Siirin kanssa toimeen, ovat edelleen kuin paita ja peppu kahdentoista yhteiselo vuoden jälkeen. Vain automatkoja se kammoksui, oli raukka saanut kammon kuumassa autossa matkalla Karkkilasta Helsinkiin, mutta etupenkillä se katsoo tiukasti tietä, eikä enää voi huonosti.

Nero on antanut minulle ja monelle muullekin ihania ja kauniita ja hyväluontoisia lapsia, se on ihana lapsellinen pelle ja rakastaa kaikkia ja kaikki sitä. Kun Euroopan Voittajanäyttelyssä menimme veteraanikehään, huusivat ruotsalaiset kuorossa, että tuon täytyy olla Foppan isoisä, samanlainen hömppä ja höpönassu ja yhtä leikkisä. Olihan se Foppan isoisä ja minun kainaloinen, peiton alla nukkuva isukkipoikani, jota rakastan ja joka ei näytä eikä tunnu päivääkään yli junnuikäiseltä edelleenkään.

Istuin kauan ikkunan ääressä ja ihailin lumista maisemaa, puut täynnä lunta edelleen ja läntinen taivas auringonlaskusta veren punaisena. Kaunista, tällaisen maiseman kun saisi pulloon ja voisi katsella sitä aina kun pimeys masentaa.

Asumme vauveleiden kanssa edelleen Sinisessä Unelmassa siskolikan ja miehensä riesana. Koiria on vaikka toisille jakaa. 9 aikuista ja saman verran noita pikkuisia laatikossa. Suvun kantaisä ja äitihän täällä ovat Amelie-Sofie ja Nero, minun koiriani. Neron ja Amalian lapset, sisaruksen Mauno ja Miina ovat Sinisen Unelman sakkia, Mauno on eno Reinolle, joka taas on Miinan ja Rollen lapsi ja Neron ja Amelien lapsenlapsi. Nämä kaikki siis ovat tätä Sinisen sakkia. Rollehan on Amalian ja Neron vävypoika, koska se on Reinon isä ja Miinan mies.

Omaan porukkaani kuuluvat Amelien ja Neron lisäksi porukan vanhin Siiri-mummi. Siiri on Neron sisarpuoli ja pian 13 -vuotias, Siiristä voisi sanoa, ettei se oikein enää ole kartalla, ei aina tiedä, onko syönyt vai ei, onko ilta vai aamu, mutta ulkona se kulkee hihna kireällä kuin aina ennenkin, vetokoiran ominaisuudet eivät ole karisseet vuosien myötä lainkaan, melkein päinvastoin. Porukan nuorimmat ovat äiti ja tytär eli neron pikkuserkku Seita ja ujo pikkulikkani Ripi Reippanen, jonka isovanhemmat ovat nämä kantavanhukset; Amelie ja Nero, siinä siis sukuselvitystä ja pölinää tänne pönttöön. Vaatii pieniä järjestelyjä kun sovitetaan pennun katsojat tähän karuselliin.

Olen siunannut Riittan ja Jussin päätöstä, että pennut tehtäisiin ruuhkasta huolimatta täällä ihanassa Unelmassa, missä on iso leivinuuni, takka, toimiva hella ja yläkerrassakin toimiva puilla lämmitettävä pesä. Ei ole kylmä tullut, vaikka pakkanen on pysytellyt ennätyslukemissa. Omassa Majavalaaksossani lämpö ei kertaakaan pakkasilla noussut lähellekään kahtakymmentä, vaikka puita pesään sai ajaa melkein tunnin välein. Nyt siellä sitten oli kovasta ja vähän turhastakin lämmityksestä syttynyt viime perjantaina tulipalo, nokipalo hormissa ja keittiön tuuletushormissa. Pääsi ihan Aamulehden sivuillekin. Suren ihan kamalasti sitä, että minulla täällä on ollut todella huono tuuri asuntojen suhteen, toisesta loppui vesi ja toinen on jääkellari. Olen alkanut suunnitella muuttoa takaisin Järvenpään Tuusulan tienoille tai ainakin lähemmäksi. Katsellaan ja otetaan vihjeitä vastaan, jos jollakulla sellaisia olisi.

Sukupuolijako on säilynyt edelleen samana kuin muutama päivä sitten ja häpeän punakin on pikkuhiljaa laskemassa ja selityksiä löytyy päivittäin aina vain uusia ja uusia. Ulkona sataa kevyttä pakkaslunta ja senkin voi kuvitella peittävän häpeäni allensa puhtaaseen lumivalkeaan, kaiken peittävään vaippaan. Hyvä niin.

Naperot kasvavat ja syövät, niiden masut kasvavat ja pyöristyvät vähän liikaakin, Seita on niin tunnollinen. Tähän saakka olemme asustaneet pentujen kanssa tätä yksiötä, vain Seita ja minä. Jos joku on uteliaisuuttaan yrittänyt huoneeseen tulla, on se saan ut äkkilähdöt. Viime yönä luulin, että Seita nukkuu jalkopäässäni, mutta sitten kuulin pientä suloista ”massutusta” laatikosta ja lähempi tarkastelu osoitti, että innokas puistosetä Rolle olikin salaa ilmestynyt jalkopäähän. Joko Seita ei sitä kiireiltään laatikosta huomannut tai sitten se ei pidä Rollea uhkana, miten voisikaan, sen pehmeämpää ja hyvätahtoisempaa isoa eläintä saa hakea. Olenkin alkanut kutsua Rollea Lolleksi, sillä se paremmin kuvaa tuon lempeän jättiläisen luonnetta.

On muuten ollut hienoa havaita, että ainakaan minun tietojeni mukaan yksikään Rollen lapsista ei ole kasvanut isänsä mittoihin. Rollehan on selvästi ylisuuri ja vaikka Miina onkin pieni hippiäinen, ei se välttämättä takaa, että pennuista tule keskikokoisia eli isän ja äidin koon väliltä. Nyt ovat pojat jo esiintyneet näyttelyissäkin, eikä kukaan tuomari ole koosta huomauttanut. Viimeisin uroteko oli Pajatson eli Pellen Viitasaarelta. Pelle oli Alavuden näyttelyssä Elena Ruskovaaralla VSP, eli hieno saavutus.

Minulla on ollut viimeisen muutaman vuoden aikana kesäpentuja, Miinan molemmat pentueet ja Seidan pentue, niinpä nyt onkin ollut aika mielenkiintoista tarkkailla näitä pakkasen ja pimeän pentuja. Kun kesäpennuilla silmät aukeavat apposen auki jo alle kahden viikon iässä, näillä silmät aukeavat muutamaa päivää myöhemmin ja ovat ikään kuin ”sirrillään” eli hiukan vain raollaan sen valoisimman ajan päivästä. Nämä pennut ainakin oppivat yön, kesäpennuilla pimeän opettaminen on huomattavasti vaikeampaa, kun ei sellaista jaksoa oikeastaan olekaan. Talvipennut nukkuvat rauhassa kuin pikku karhut talvipesässään, jännä nähdä, tuleeko näistä kuitenkaan yhtään rauhallisempia kuin kesän lapsista. Sitä samaa kesän valoisuutta hämmästelevät muuten aina hollantilaiset ystävänikin, eivät tahdo osata nukkuakaan ja haluavat laittaa pimennysverhoa ikkunaan voidakseen nukkua.

Nyt alkaa olla aika leikata pentujen kynnet ensimmäisen kerran, etteivät ne raavi pienillä terävillä kynsillään äitiparan nisiä ihan verille. Se on varsinainen kauhun paikka kasvattajalle, kun jalka jo on niiiiiiiin pieni ja siinä oleva varvas vielä pienempi, niin miten sieltä suurennuslasillakaan löytää sitä pikkukynttä ja miten sen osaa leikata niin, ettei leikkaa hermoon. Muuten nuo pikkupossut eivät suinkaan ole pieniä, ovat jo ylittäneet kilon painorajankin ja Seita-ressu on välillä aika kovilla kun runsas yhdeksän kiloa tungeksii sen jalkojen välissä kilpaillen maitohanoista, ruuhkaa on kuin Mannerheimintiellä.

Nyt muuten todella tarvitsisin sitä Amelien repimää repaleista takkia, josta aamulla kirjoitin piiloutuakseni. Terva ja höyhenet saattaisivat myös sopia kuvaan. Kasvattajan häpeä on nimittäin SUURI. Olen koko ajan ilmoittanut, että minulla on 6 urosta ja kolme narttua. Se oli keisarinleikkauksessa lääkärinkin antama määrä. Muistamme Riitan kanssa, että yhdestä Suvi ja Anne sanoivat, että se on vähän epäselvä, kumpi se on, mutta yhdessä ”kruksasimme” sen pojaksi.

Olen antanut Seitamamman hoitaa pikkupossujaan rauhassa, tarkistanut vain, että niiden paino nousee ja että napanuorat ovat irronneet ja navat ovat siistit. Tänään sitten otimme ylikoulutetun hoitajani kanssa vauvojen painot ja ensimmäiset yksittäiskuvat ja yllätys YLLÄTYS ja VIELÄ KERRAN YLLÄTYS, poikia olikin 5 ja tyttöjä 4, eikä tarkistuslaskenta muuttanut sukupuolijakoa lainkaan, eikä alkoholillakaan ollut osuutta asiaan ollenkaan. Niinpä siis rouva Lehdistö nöyränä kertoo häpeästään kaikille, ei pitäisi luottaa edes lääkärin sanaan, vaikkei Suvi mikään valelääkäri kuunaan olekaan. Eipä ainakaan pidä luottaa omiin silmiinsäkään, tai ainakin tarkistaa ja taas tarkistaa.

Siinäpä siis pari kertaa vuoden kasvattajanakin olleen jalostustoimikunnan ja hallituksen jäsenen arvo tuli kerralla punnituksi! Auta armias jos sukupuolijako aamulla onkin taas muuttunut! No onneksi nartun ostajiakin oli jonossa, joten kaikilla pennuilla on nyt jo kodit, mikä ilokseni todettakoon. Oli siis ainakin se ilo, että yksi nartun odottaja tuli tosi iloiseksi.

Pentulaatikossa pulskistutaan ja voidaan hyvin. Seita putsaa ja pöyhii lapsiaan ja vahtii niitä muilta koirilta ja vielä vähän meiltä aikusiltakin. Varsinkin Rolle olisi kovasti tulossa hoitamaan vara- iskän osaansa, mutta Seita ei anna. Rolle on myös hyvin kiinnostunut Seita-äidin peräpäästä, luulee varmaan, että juoksu on tulossa. Se seuraa Seitaa pihalla ja nostaa reteesti koipeaan aina kun Seita on merkkinsä jättänyt pihalle. Rolle on niin kiinnostunut, että välillä pitää päästää Seita yksin ulos asioilleen, se kun ei oikein nyt pidä ihailijoista. Toinen päälle pissaaja on Amelie-Sofie. Jos se huomaa, että Seita pyytää asioilleen se menee mukaan, jonottaa perässä ja sitten nostaa koipensa yhtä korkealle ja komeasti kuin Rolle ja lirauttaa omat hajunsa päälle.

Pentujen silmät ovat auki ja niiden ilme on ihan erilainen kuin silloin kun ne olivat vielä ummessa. Tämän pentueen silmät aukenivat hieman keskimääräistä myöhemmin, varmaan siksi, että leikkaus jouduttiin tekemään aikaisemmin kuin tavallisesti vanhan haava alettua revetä. Muuten niistä ei mitään erilaista huomaa, ovat tosi reippaita ja voisi jopa läskeiksi haukkua. Seita vähän liiankin tunnollisesti niitä syöttää. Pian pitää ruveta opettelemaan emon ja pentujen kanssa pitempiä öitä.

Pikkumies Reino (mulle aina vaan Pavarotti) hiukan kärsii kun kukaan näistä vanhoista ei oikein näillä pakkasilla tahdo leikkiä ja juosta sen kanssa ulkona, ei edes isä Rolle, joka vaan ulkona kulkee Seitan hajuissa ja kaipailee Miinaa, joka juoksunsa takia on edelleen maanpaossa Tampereella Kaapon ja Kiiran kaverina. Miina tulee sunnuntaina olleeksi sisar Riitan tyttären Hannan luona Tampereella kaksi viikkoa.

Täytyy tunnustaa, että ruuhka on melkoinen kun kaupasta tullaan, vaikka Miina poissa onkin, kahdeksan koiraa tavoittelemassa suosiota ja kertomassa, miten iloisia ovat taas kun et hyljännytkään saa aikaan melko kaaoksen, metelistä puhumattakaan. Reino on selkeästi perinyt isoäiti Amelie-Sofien tavan ottaa käden tai hanskan kädestä tai jotain muuta suuhunsa kun tullaan kaupoista. Amelie-Sofiehan aikanaan aina nappasi käteen kiinni (schapen paimennusviettiä) ja samoin tekee Reino, se jopa härskisti hyppää ja puraisee pepusta kun tullaan, ellet anna kättä suuhun. Erikoisesti sen maalitauluna on Riitta, ylikoulutettu koirahoitajani.

Kun Amelie oli pentu se myös määrätietoisesti veti naulakosta jonkin vaatteeni maahan ja nukkui sen päällä sen aikaa, kun olin töissä. Se ei yleensä repinyt vaatteita, mutta kerran olin unohtanut eteiseen juuri ostamani todellisen hienostelu pleiserin, Se oli Peter Nygårdin tuhansien markkojen (ei siis eurojen) jakku, jossa oli silkkivuori ja taskussa Nygårdin monogrammi. Myyjä oli antanut sille erikoisluistamattoman naulapuun, josta se ei valahtaisi lattialle ja likkaantuisi. Ei saanut Amalia-kamaliakaan sitä vedettyä makuualustakseen ja niinpä kotiin tullessani odotti eteisessä puolikas Nygårdin takkia käyttökelpoisena, ja toinen puoli hiha ja etumusta silkkivuorineen hampailla liuskoiksi viilleltynä. Tuhti tyttöni oli hypännyt takkiin kiinni eikä irrottanut otetaan, vaan piti kiinni ja valui hampaat tiiviisti suljettuna takin pituudelta alaspäin, jotta koko jakun puolikas tuli tasaisesti liuskotettua. Itketti nauratti ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin osasin ajatella, että rumat ne vaatteilla koreilevat, Amaliaa siitä oli turha rangaista jälkikäteen. Ensin tulee "ylppemyyden henki ja sitten tulee lankkemuuden henki" sanoi suomenruotslainen isoäitimme aikanaan! Olisi pitänyt ottaa opiksi ja antaa hiensostelun olla!

Nyt näin vanhana rusinana takki saattaisi auttaa rumuuteni hävittämisessä, niin tai jos olisi säilyttänyt sen jakun liuskaisena puoliksi repaleisena ja pukenut se päällensä, olisi joku ehkä kiinnittänyt siihen kaiken huomionsa, eikä sen sisällä lymyilevään vanhaan huuhkajaan.

Pakkasia riittää ja nyt aamulla tuuleekin, mikä tekee pakkasen entistä purevammaksi. Yöllä pakkanen laski reippaasti alle 20:n asteen, jopa 26 astetta, nyt sitä on vähän yli 18, mutta kylmä tuuli tosiaan jäätää. Ei täällä Sinisessä Unelmassa kylmä ole, elävä tuli on ihana takassa ja keittiön hellassa. Kerran päivässä kun vielä pannaan keittiön isoon leivinuuniin tuli, tulee tämän meidän pentuhuoneen seinä, jota vasten pentulaatikko on, tosi lämpimäksi, se on kuin iso seinän kokoinen patteri. Kyllä puilla lämmitetty uuni ja takka antavat ihan eri lämmön kuin sähköpatterit, puhumattakaan elävän tulen leikistä takassa.

Pennut täyttävät tänään kaksi viikkoa ja Karelia Hollannissa, Uuno Vääksyssä, Sofie Oulussa ja Lilli Nurmijärvellä! ONNEA minun surun pentueelleni, josta kolme narttua kuoli tosi vakavan ripulin saatuaan. En unohda sitä koskaan! Aina kun jonkun pennun masu menee löysälle, pelkään saman toistuvan. Siksi en päästä ketään katsomaan, ennen kuin pennut ovat reippaasti yli kolmeviikkoisia, enkä käy näyttelyissäkään, sillä viruksen kantaja ei koskaan selvinnyt.

No tämä pentue voi tosi hyvin ja vauvat ovat pulleita ja varsinaisia syöppöjä. Nyt niitten syöttövälin pitäisi alkaa pidentyä, mutta kun niitä on noin monta, niin tuntuu, että aina joku ”urvahtaa” kesken imemisen ja haluaa puolen tunnin päästä jatkaa. Seita on siinä kovilla, mutta hellästi se silti näitä vauvojaan hoitaa ja syöttää ja pesee ja putsaa niin tarmokkaasti, että pennut lentävät laatikon toiseen päähän. Pian alkaa opetteleminen lis'ruokaan, yleensä pennut ovat hanakasti käyneet kiinni jauheliha tai mahalaukku palleroihin, joilla aloitetaan: ensin yksi ja sitten illalla toinen. Saas nähdä, miten tämä pesue suhtautuu. Kovia ainakin ovat syömään ja Seita on melkein koko ajan nälkäinen, hyvä niin, kylä 9 pontevaa vauvaa ”äitiään syökin”. Seita on kyllä toipunut leikkauksesta uskomattoman nopeasti ja on koko ajan ollut oma reipas iloinen itsensä. On tosiaan ollut hyvä ratkaisu eristää pennuille muulta aikuisporukalta oma yksiönsä ja antaa äidin ja pentujen tutustua ja totutella toisiinsa.

Ulkona on ihana aurinkoinen päivä ja 17 astetta pakkasta. Sääli, etteivät vauvat pääse siitä nauttimaan. Viimeisinä viikkoinaan ne kuitenkin pääsevät ulos, ellei tietenkään ole tulipalopakkanen. Monen talvipentueen kanssa olen totutellut niitä talveen viemällä niitä yksi kerrallaan sylissä ulos ja jos pakkanen on ollut nollan tienoilla, ovat saaneet vähän ottaa tuntumaa lumeenkin. Talvipentueitahan on ollut, ensimmäinen oli Topelius-pentue nyt jo seitsemän vuotta sitten, Benten Ja Foppan E-pentue jo kuusi vuotta sitten, G-pentue eli Riitu veljineen viisi vuotta sitten, Karelia ja Uuno sisaruksineen kolme vuotta sitten. Huh miten aika menee!

Aika kuluu pentulaatikossakin varsin nopeaan. Seita parka alkaa olla jo ”hätinöissä” kun ponteva lapsiparvi ryntää kaikki yhdeksän yhtä aikaa maitobaariin. Tänä aamuna oikein nauratti. Joukon kaikkein pienin poika on aina välillä huolettanut minua, että saako se tarpeeksi ruokaa kun isommat usein tyrkkäävät sen nisältä pois. Tänä aamuna huoli poistui kun katselin pikkumiehen oveluutta. Kun muut syöksyvät edestä päin nisille, pikkumies kiipesi äidin selän päälle ja kirjaimellisesti ”sukelsi” sieltä imevien siskosten kuonojen välistä peppu pystyssä, pää edellä nisälle, se tosiaan raivasi tiensä kuonollaan muiden kuonojen välistä ja onnistui. Kun se oli nisässä kiinni. Se tyylikkäästi käänsi itsensä sisarusparven päälle oikeaan asentoon. Ei ollut ensimmäisellä kerralla kameraa, mutta toisella kerralla osasin olla varuillani ja pian pikkupojasta on nähtävänä kuva pentugalleriassani, kunhan Jenna kiireiltään ehtii.

Koko ajan odottelen, että silmät pian aukeavat, kohta niiden on aikakin, yleensä ne juuri näinä päivinä aukeavat. Pian ne myös alkavat kuulla ja vaistota ympäristöstään myös muita pikkupossuja. Seita on edelleen tosi huolehtiva äiti, vaikka jalkovälissä valtava ruuhka onkin.

Meidän Pavarotti-poika; tuttavien kesken ( tai siis sisar-Riitan ja miehensä Jussin kesken) Reino vaan suoritti tänään ensiesiintymisensä koiranäyttelyssä Turussa. Turku ei ole ihan niitä parhaita paikkoja vierailla ensikertalaisena näyttelyssä; monta meluisaa hallia ja kehät kiinni toisissaan, tällä kertaa siinä hallissa, missä schapendoesien kehä oli, oli kuulemma tällä kertaa kiitettävän paljon tilaa. Näyttelyyn oli ilmoittautunut kolme pentua, mutta Reino kuitenkin oli ainoa. Siitä tuli Rop- pentu eli rotunsa paras pentu. Ei se, että vaikka se olikin ainoa pentu, suinkaan vaikuta siihen, että siitä tuli rotunsa paras, tuomarin pitää myös tykätä koirasta, muuten tulee sileät ykköset. Hieno juttu tuo ensimmäinen esiintyminen.

Pentulaatikossa painot nousevat ja vauvat voivat hienosti, tosin muutama kiukkupussi on joukossa, ellei heti löydä maitohanalle, saa baarin täti kuulla kunniansa. Onneksi maitoauton kuljettaja on toki viitseliäs ja pysähtyy, vaikka maidon tarpeessa olisikin vain muutama yhdeksästä possuressusta. Kaikki siis hyvin ja keskiviikkona on jo ohitettu ensimmäiset kaksi kriittistä viikkoa.

Seitan antibioottikuuri loppui jo torstaina, mutta mitään merkkiä tulehduksista tai väsymisestä ei ainakaan toistaiseksi ole näkyvissä. Karvat mammaraukalta lähtevät sen hormonipiikin ansiosta, niin kuin Miinaltakin. Aina välillä huomaan valokuvia ottaessani, että pentujen vieressä on tukko karvoja, vaikka päivittäin ja tarvittaessa useamminkin vaihdan niille aluset. Sorry, kameran linssi näkee ne niin paljon selvemmin ja sitä paitsi saadakseni yleensä yhtään kuvaa, pitää todella olla vauhti päällä. Seita ei vieläkään anna ottaa niitä pois erikseen kuvattavaksi.

No pian aukeavat silmät ja on Jenna jo laittanut pentugalleriaan muutaman kuvan, pian pannaan taas lisää.