Tiedän olevani epäluotettava bloggaaja. Aikanaanhan aloitin tämän, vielä Helsingin seudulla asuessani, kertoakseni pentukuulumisia kaikille kiinnostuneille. Säästin sillä lailla aikaa puhelimessa jokaiselle erikseen kertomiselta, olinhan silloin vielä töissä. No nyt vaikka olen eläkkeellä ja ”maaseudun rauhassa”, ei sitä aikaa silti tunnu löytyvän ja ovatpa kirjoitushalut hieman laimenneetkin. Työstän Koiramme- lehteen rotuesittelyjä kerran kuussa ja se totisesti vie aikaa. Kirjoitushalut hieman menivät kyllä myös sairauteni ja sen jälkitilan vuoksi. Moni on minua tästä blogihiljaisuudesta ”pöllyttänytkin”, osa on ymmärtänyt!

Olen jälleen palaamassa ns kartalle. Näyttelyissä on juostu, tavattu ihania ystäviä ja kasvattejani, on ajettu Suomea pitkin ja poikin; Haminat, Kotkat, Rauma ja viimeisenä Tuusula lauantain yli 30 asteen helteessä. Tuusulaan minulla on lämpimät suhteet, asuinhan siellä ensimäisten schappareitteni kanssa ja siellä syntyi ensimäinen pentuekin Siirille ja Elvikselle tasan kymmenen vuotta sitten. Sitä muistellaan ja juhlitaan Helsingissä Tuomarinkartanossa heinäkuun lopulla.

Oli varmaan kesän kuumin päivä (siihen mennessä), onneksi järjestäjät olivat fiksusti laittaneet niin monta kehää kuin mahdollista nurmikolle ja vaikka me asummekin yli kahden tunnin ajomatkan päässä, on autossa ilmastointi, mikä on ihana asia kesäisen Suomen läpi ajellessa. Jenna asuu Järvenpäässä, joten kehän jälkeen päästiin vilvoittelemaan heidän pihalleen. Ihana asunto Jennalla, Esalla, Roopella, Walmalla ja Herthalla. Iloinen yllätys on Bente kasvattini, joka oli hoidossa Jennalla. Mukava sattuma sekin, sillä juuri Benten pentujen odotusaikaan aloitin tämän bloggaamisen.  Vaikka en ole Benteä nähnyt yli neljään vuoteen, se ilahtui tapaamisestamme ja tunsi minut heti! Olihan Bente mulla hoidossa vauvoja saamassa Pornaisissa. Bente oli se mammakoira, jolle piti ruoka antaa suoraan lusikalla suuhun! Se oli lyhyessä turkissa ja niin äiti-Siirinsä oloinen!

No entäpä sitten näyttelymenestys? Sen parempi se ei olisi voinut edes olla! Buffingin saivat ihan kaikki (lasken Seita- mamman Buffing- koiraksi, onhan se monen kasvattini äiti). Meille tuli Rodun paras (Quibus) ja vastakkaisen sukupuolen paras (Roope), urosten (Gebo) ja narttujen toiseksi paras (Seita) ja narttujen kolmonenkin (Hulda), muita ei paras uros- ja narttukehissä sijoittunutkaan, saimme molempien sukupuolien sertit (Gebo ja Quibus) ja Rop (Roope) ja VSP (Seita) veteraanitkin sekä Rodun paras kasvattaja palkinnonkin ryhmällä Roope, Quibus, Hulda ja Q!

Huh sitä iloa. Eniten ehkä ilahdutti Gebo- Kepposen valioituminen. Gebo on Miina-vainaan ja Rollen näyttelymenestynein lapsi ja niiiiiiiiiiin Miina-mammansa näköinen. Olen siinä näkevinäni rakkaimman Nerovaarinkin piirteet ja luonnettakin on Katan mukaan! Suurin hämmästyksen aiheeni oli kuitenkin tämä pikku tappijalkani, rääpäleeni, hyppykone Quibus! Suu loksahti auki kun se junnuissa voitti Hulda-siskonsa ja sai SA:n. Eikä tässä vielä kaikki, kuten tv-mainoksissa sanotaan! Quibus voitti äitinsä Seita- mammankin ja tuli narttujen ykköseksi! Eikä siinäkään vielä kaikki. Quibus voitti Roopenkin, joka sentään on multi-, multivalio ja Hollanninkin valio ja Amsterdam-voittaja pariinkin kertaan! Voi pikkukirppuani! Nyt se hyppäsi kyllä korkeammalle kuin milloinkaan! Kotona se hyppää mun pään korkeudelle ihan paikaltaan, mutta tämä oli huippu!

Jenna sanoi kehän jälkeen, että tekemäni työ Quibuksessa näkyy, kävin sen kanssa pari kerta viikossa pentukoulussa Hollannissa ja kehäharjoituksissa ja meillä oli omat yksityisetkin näyttelyharjoitukset Rozenhofin entisessä hevoshaassa joka iltalenkin yhteydessä. Täällä Suomessa ne vaan ovat jääneet, voisikohan siitä syyttää tätä suomalaista tosikkomaisuutta ja satakuntalaista hitauttakin, vaikken satakuntalainen olekaan! Tai sitten erästä laiskaa kasvattajaa!

Joka tapauksessa Jennan mukaan Quibus kantaa itsensä iloisena ja ylpeänä kehässä, juoksee häntä heiluen helteessä ja sateessakin ja sillä näköjään hurmaa tuomareita. Minä kutsun sitä silti edelleen tappijalaksi, koska se saisi saada muutaman sentin lisää etujalkoihinsa, jotta sen yleisilme muuttuisi, eikä tarvitsisi esittää ”sitä ylämäkeen” kuten eläinlääkäriystävä Suvi neuvoi. Yleensä kasvattajia moititaan siitä, etteivät näe koirissaan mitään huonoa, minua voisi ehkä syyttää nyt siitä, etten näe Quibuksessa tarpeeksi hyvää, vaikka sillä on jo kolme sertiä, yksi Rop ja kaksi PN kakkonen sijaa ja yksi paras narttu kolmonenkin. Isossa kehässä eivät tietenkään schapendoesit sijoitu (paitsi Seita Hollannissa), mutta on silti rodulle mainosta siellä näyttäytyä!

Illan kruunasi sitten grillijuhlat Laura-tyttären luona, Mikan savustama lohi ja minun kanavartaani grillissä, grillattu ananas ja jäätelö jälkiruokana! Jenna ja Esakin olivat mukana. Tuntui ihan uskomattomalta, että minä vanha ämmänrämä tunsin oloni niin kotoiseksi kaksi- ja kolmekymppisten nuorten seurassa, siinä tämän koiramaailman yhdistävä ja PARAS puoli. Iltayöstä leikittiin vielä Lauran ja Mikan rockn´roll-pelin kanssa rokkibändiä: Varsinkin Mikan karaoke-esitykset bändin solistina olivat upeita. Mikalla on tosi hyvä ja hieno ääni, minkä rokkarin Suomi hänessä onkaan menettänyt!

Nyt on taas kamalin aika vuodesta, lumi sulaa, maa paljastuu ja vettä ja kuraa on jokaisen koiran neljän tassun jok´ikisessä karvassa. Tassuja on yhteensä 16, karvojen määrää tuskin kukaan pystyy laskemaan, mutta voin vakuuttaa, että sitä on riittävästi – niin myös kuraa ja tippuvaa kuravelliä! Onhan huhtikuu- aprilliä ja sitä kuravelliä riittää koko kuun!

Onneksi tässä uudessa kämpässäni on juuri uusittu kylpyhuoneen lattia. Mitään muuta ei tässä vanhassa asunnossa olekaan uusittu, paitsi uusi jää- viileäkaappi. Mutta neljän koiran kanssa pitää olla kiitollinen, ei tarvitse ihan kamalasti stressata, kun lattioissa näkyy jo vanhastaan kynnen jälkiä ja makuhuoneen ikkunalaudassa on ”vahtikoiran” tarkkaavaiset kynnenjäljet näkyvissä. Edellinen koira oli mopsi ja sattuman kautta tiedän, että tässä on asunut myös sakemanni tai kaksi.

No siihen kylpyhuoneeseen. Lattiassa on siis klinkkerit ja sen alla lattialämmitys. Vessanpönttö on isossa kylppärissä asennettu ihan niin kiinni oven viereen, ettei pytyn ja seinän väliin saa edes vesapaperirullaa mahtumaan, mutta sen vieressä on myös bidesuihku. Koirat vaan suoraan ulko-ovesta kylppäriin ja siinä sitten pytyn päällä istuen saan kaikki 16 tassua suihkutetuksi. Voisin vielä jättää ne sinne lämpimälle lattialle kuivumaan, mutta saatte arvata kaksi kertaa; raskinko? Niinpä kämpässäni on joka istuimelle siroteltuna koirapeittoja ja silti voitte arvuutella kenen peppu aina on kaikkein märin, niin autossa kuin sohvallakin.

Olin viime viikonloppuna kutsuttuna ystävien luo. Heillä on kaksi kasvattiani ja sen lisäksi Oodin ja sisarustensa isukki. Ihana uros, joka heiluttaa häntäänsä ja on niin ystävällinen, että on häntänsä hukata. Itse asiassa se onkin joutunut luopumaan osasta häntäänsä, koska siihen jatkuvan heiluttamisen ja oviin ja seinään lyömisen takia tuli haava, jota se tehokkaasti nuoli ja joka ei parantunut, oli johtaa kuolioon ja amputoitiin osittain. Silti se heiluu edelleen iloisesti ja näyttelymenestys sillä jatkuu.

Oli ihanaa olla hemmoteltavana, tulla valmiiseen ruokapöytään sekä illalla, että aamulla! Mahtavaa nähdä kasvattiensa voivan hyvin ja tuntea, miten niitä rakastetaan. Ja oli ihanaa puhua koirista yömyöhään. Piristävää vaihtelua arjen kuravellille! Kiitos kuuluu myös Leena-siskolle, joka jo toistamiseen tässä asunnossa tuli miehensä kanssa koiriani hoitamaan. Koirat pitävät heistä ja heidän rauhallisuudestaan, ei kuulemma eli se kuuluisa ”salakusi” ollut iskenyt - ”kostokakoista” puhumattakaan! Koirat siis viihtyivät ja nauttivat säännöllisestä ulkoilutuksesta, jota meikämuija ei aina hallitse mukamas kiireiltään!

Quibus ja kasvanut ja on juuri nyt pahimmassa uhma- ja mörköiässään! Se on varsinainen mölytoosa! Ikinä minulla ei tällaista kylärakkia ole ollut. Se haukkuu kaikesta ja kaikkea, suurin ”älämölö” alkaa kun lähdemme aamulenkille, se ryntäilee Ripi Reippasen päälle, joka myös haukkuu ja näyttää nauttivan pikkumatsista pikkusiskonsa kanssa. Juhlamenot kruunaa isoäiti Amelie, sillä kun on aina ollut tapana lenkille lähdettäessä autossa ilmoittaa olemassaolonsa, nyt se on intoutunut vanhoilla päivillään harrastamaan kuorolaulantaa yhdessä pikkukottaraisten kanssa – ainoa äänetön on Seita! Saan toki syyttää itseäni, etten ole sitä tapaa kitkenyt. Minua on aina huvittanut Amelien tapa ilmoittaa olemassaolostaan. Tänne muutettaessakin se salamannopeasti oppi, missä taloissa on koiria ja vaikkei niitä näkyisikään, se talon kohdalla pamauttaa juhlahaukun ihan varmuuden vuoksi! Siinäpä sitä sitten on oppia pikkukirpullekin!

Olo tyttöjen kanssa alkaa tasaantua, ne ovat tänne hyvin kotiutuneet. Ressukat ovat joutuneet vaihtamaan kotia vuosittain viime aikoina. Nyt jouduimme olemaan juoksujen takia kokonaan eristyksissä Sinisestä Unelmasta toista kuukautta ja eristys jatkuu, koska Sininen Unelma pannaan uusiksi kirjaimellisesti lattiasta kattoon alakerrassa, eikä sinne tämä lauma mahdu. Niinpä ne alkavatkin, heti kun vierailemme siellä, kysyä joko kotiuduttaisiin. Hyvä niin, kunhan vielä oppivat asumaan rivarissa, niin ettei joka naapurin kolahdusta heti haukuttaisi. Riitan ja Jussin lapsenlapsi Juha Kirseineen muuttaa seinän taakse naapuriksi pian, joten eiköhän sekin tästä!!!!!!

Ehti tässä jo tulla syyllisyydentuntoja ja katumusta lykkäsi noista edellisen blogin selityksistä, eihän minulla hätää, valitinko ihan suotta!!! Onneksi sain heti ihania kannustavia terveisiä. Kiitos niistä. Täytyy tunnustaa, että onhan tämä talvi ja viime vuotinenkin ollut koettelemus kaikille, myös koirilleni. Kovat pakkaset ovat estäneet pitkät lenkit ja kuukauden eristys Sinisen Unelman pojista juoksujen takia on taatusti ollut tosi tylsää tytöille. Ulkona ei ole voinut kunnolla lenkkeillä paukkupakkasilla, niinpä on ollut tosi tylsää sisällä, nukuttu, syöty ja lihottu koko likkalauma – mammakin siis myös!

Eilen kokeiltiin ensimmäistä kertaa vierailua poikien luona. Quibus hyppeli iloisena valtavia loikkia, eikä oikein tiennyt kenelle kertoisi, että olemme tulleet taas ”kartalle”. Sen olisi pitänyt ehtiä sanoa se heti ja kaikille yhtaikaa ja monta kertaa. Sisällä se lensi tuulen lailla tarkastamassa kaikki huoneet sekä ala-, että yläkerrassa, ja löysi matkallaan poikien luukätköistä varmaan jokaisen ja siirsi ne itselleen turvallisempaan salaiseen paikkaan.

Rollehan innostui Ripi Reippasesta ihan valtavasti, vaikka Riitun juoksu alkoi paljon ennen Seitaa ja Seitahan yritti esitellä ”myöhäisiä tuoksujaan” varsiin aktiivisesti, mutta Rolle vain kuopi maata Riitun edessä ja kosi minkä ehti. Ripi Reippanen esitteli koko kauniin hammaskalustonsa ja yritti matkia ukkosen jyrinää, istui siveästi pikkupeppunsa päällä ja katsoi anovasti minua, että onko pakko tänne jäädä. Niinpä sitten ajoin ”kottaraiseni” kotiin siksi aikaa kun kävin vesijuoksemassa laiskotteluläskejäni edes jonkinlaiseen kuosiin.

Quibuksen juoksu ei kyllä antanut sille yhtään enempää etujalkoihin pituutta, se näyttää edelleen melkoiselta ”tappijalalta”.Sille on karvaakin siunaantunut enemmän kuin muille ja se pentukarva liehuu pystyssä itään ja länteen, joten se näyttää todella enemmän karvaiselta mittarimadolta, kuin tyypilliseltä rotunsa edustajalta, mutta ihana se on. Se jaksaa viihdyttää itseään palloillaan, tyhjillä maitopurkeilla ja pehmoleluillaan, nukkuu sängyssäni vieressäni pää tyynyllä kuin aviomiehen korvikkeena ja ynähtää onnellisena kun taputan sitä tai puhut sille. Ihana pikku terapeuttini, joka tiputtelee karvojaan ennätysvauhtia kaikkialle. Kukaan aikaisempi ei ole kokenut ”sulkasatoa” sellaista vauhtia kuin tämä pikkulemmikkini! Vaikka harjaan sen päivittäin, siitä lähtee karvaa, sitä on ihan kaikkialla, karva on muuten tosi karkeaa.

Etujalkoja sille saisi vielä tulla muutaman sentin verran, nauroinkin eräälle ystävälle, että ehkä sen etujalat ovat painuneet sisään, se kun hyppää todella korkealle aina ulos lähtiessämme. Se todella ulottuu vaikka lipaisemaan minua nenään, niin korkealle se hyppää ja siinä pomppiessa se on saanut mahtavat jalkalihakset. Äiti-Seitakin on hyvä hyppäämään, mutta ei se koskaan kumipallona ole pomppinut, niin kuin tyttärensä. Quibukselle sopii se vanha iskelmä ”kumipallona luokses pompin taas....” Quibus höppänän kohdalla se voisi olla, että kumipallona ilokses pompin taas.....

Onneksi on nämä koirat, joka päivä niistä on iloa ja kunhan aurinko sulattaa lumet takapihalta, avaamme tyttöjen kanssa yhdessä grillikauden, rakennamme kesäkeittiön grilleineen ja kasvatamme tomaatteja ja yrttejä omasta takaa!!!!!

Hei te kaikki ihanat lukijaystäväni. Taidan olla teille selityksen velkaa. Moni onkin laittanut viestiä ja ihmetellyt, miksi en enää juurikaan kirjoita. Siispä;  Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta täytyy tunnustaa, ettei se suju ollenkaan. Tämänhän pitäisi olla hauskaa ja aina ennen se on sitä ollutkin, mutta nyt on iskenyt masennus ja lamaanus ja kirjoittamattomuus.

Jokunen varmaan tiesikin, että kävin viime vuonna ison leikkauksen läpi. Vatsastani leikattiin kymmenkiloiseksi paisunut kasvain, jokaviimeisinä viikkoina oli kasvanut niin isoksi, että oli painaa keuhkot kasaaan ja tukehduttaa minut sekä lamaannuttaa kaikkien elinten toiminnan. Ensi diagnoosi oli, että se on munasarjasyöpä ja minulla on elinaikaa vain muutama kuukausi. Se oli ensimmäinen järkytys!

Onneksi kokeissa ja tutkimuksissa osoittautui, että se oli syöpää muistuttava kasvain, mutta sen taipumuksena oli muuttua syöväksi. Siinä toinen järkytys. Kolmas järkytys oli, että patologi todella löysi kasvaimen sisältä jo syöväksi muuttunutta  kasvainta. Neljäs järkytys tai pelon aihauttaja on, että olen seuraavien vuosien ajan puolivuosittain tarkkailtavana, josko etäispesäkkeitä on ehtinyt lähteä muualle. Sellainen tarkastus on taas ensi viikolla! Kirjoitushaluja se kyllä kummasti vähentää!

Sen leikkauksen ja järkytysten jälkitilana minulla on kuulemma keskivaikeaa masennusta muistuttava posttraumaattinen tila, alan vasta nyt tajuta, mistä olen selviytynyt - ainakin tähän asti! Onneksi minulla on nämä karvajalkaiset ystäväni, joiden kanssa jaksan toipua, tervehtyä ja ennenkaikke iloita. Olemme olleet pian kuukauden eristyksissä Sinisen Unelman pojista, Quibus aloitti elämänsä ensimmäisen juoksun. Äiti-Seita huolehti, hössötti ja kadehti niin, että aloitti oman juoksunsa hieman normaalia aiemmin ja samaan syssyyn sitten Ripikin. Emme siis ole voineet käydä leikkimässä sukulaispoikien kanssa ollenkaan ja pakkaset ovat muutenkin rajoittaneet "nokkamme ulos pistämistä". Ollaan lihottu ja kyllästytty koko muijalauma yhdessä.

Varmasti palaa asiaan kevään aikana, vaikka tunnustankin, että olen enemmän syksyihminen. Herään eloon kun pääsen sienimetsälle ja satoa keräämään. Odotan silti alkukesaa ja sitä,e ttä saan laitta tämän rivitalopihan kauniiksi. Nyt jo odottelen tulppaaneja ja hollannista tuomiani narsisseja ja kohtahan on myös pääsiäinen ihanine narsisseineen! Kyllä se tästä. Onneksi on ystäviä ja tämä ihana rytmiryhmäni; remppajengi Amelie-Sofie, Seita, Ripi Reippanen ja Quibus, kaikki totttelemme rivitaloasumisen saloihin, ettei tarvitse joka naapuria haukkua! Elämä alkaa hymyillä - kyllä se tästä!

Tänään oltiin taas perinteikkäässä Turun TOP Dog-showssa! Aikanaan kun olin Turun Sanomissa töissä, olin myös mukana järjestämässä Suomen ensimmäistä yli kuuden tuhannen koiran näyttelyä Turussa 1993, olin sen tiedotussihteerinä ja kuuluttajana!

Silloin meillä oli ryhmäkilpailut Areenalla (silloin sen nimi oli TYPHOON) työväen Säästöpankin mukaan, sitten ainakin Elysee-Areena ja nyt se näytti olevan HK Areena. Nykyään sen vuokra varmaan olisi mahdottoman kallis, eikä näyttelyä järjestävillä yhdistyksillä olisi siihen taatusti varaa. Silloin näyttelytoimikunnan puheenjohtajana oli Turun silloinen poliisipäällikkö Juhani Salonen ja hänellä jos kellään oli hyvät suhteet

melkein minne vaan. Kun Juhani soitti ja kyseli palkintoja, niin aina tuli jotain suurta ja hienoa! Ryhmävoittajat mm saivat uuden hienon television, kaikki kymmenen! Nykyään ei siihen olisi millään firmallakaan varaa.

Muutenkin Turku on näyttelypaikkana muistojen paikka. Tasan seitsemän vuotta sitten 2004 Topelius-pentueeni (Sakari Topeliuksen mukaan nimetyt pennut) ja muutkin koirani ns. puhdistivat pöydän. Hollannintuontini Elvis oli paras uros, Amelie-Sofie oli paras narttu 3. Roope (Pilviparta) oli PU 2 ja sai ensimmäisen sertinsä, Miina-siskonsa (Melusina) oli PN 4 ja sai ensimmäisen sertinsä! Ja tuomarina oli Phyllis Poduschka-Aigner Itävallasta niin silloin kuin tänäkin vuonna.

Tasan vuosi sitten Reino (Miinan poika Pavarotti) oli paras pentu ja tänään se kulki äitinsä tassunjälkiä ja sijoittui Paras uros kehässä neljänneksi. Sert meni tällä kertaa PU 2:lle!

Mutta tiedän (ja näin), miten Reinon isäntä Jussi liikuttui, kun Reino sai ensin laatuarvostelun erinomainen ja sitten vielä uusien sääntöjen mukaisen SA;n! Sitä palkintoa ei juuri tänään jaeltu!!!!! Tuntui tosi hyvältä, että nyt kun Miina on koirien taivaassa syömässä nakkeja puusta isänsä Neron ja tätinsä Siirin kanssa, seuraa Reino-poika äitinsä jälkiä.

Reinon veli Perro (Papageno) sai EH;n, niin kuin ”karvamatoni”, tappijalka Quibuskinj, sen sisko Hulda (Quintessa) sa H:n. Minusta Hulda on tosi kaunis, paljon kauniimpi kuin Quibus. Sitä paitsi Kveepelini näyttää todella lyhyehköine etujalkoineen, vielä takakorkeana, karvaiselta madolta tai perhosentoukalta, varsinkin kun se helposti juoksee nokka maassa haistellen kaikkea ja Hulda astelee kehässä heti perässä kauniina korkeajalkaisena ja karvakin nätisti laskeutuvana. Quibuksella se lentää ja nousee yhtä korkealle kuin tämä höpönassuni itsekin hypätessään. (se hyppää koko ajan ja tosi korkealle takajalatiki monta kymmentä senttiä irti maasta).

Ruotsista oli tullut sertin metsästykseen Pekka (Ouzo Nero), jonka äiti on Seita ja isä Lumikuono Hombre Habanero eli Nero. Pekka oli hieno, sai erinomaisen, mutta oli tuomarin mielestä iso ja sitäkin isompi oli Pekan velipoika Luca (On and Off), joka sain EH:n ja Siirimummuni lapsenlapsi Dima (Irma la Douce) sai valioissa Erin, muttei Sa;ta!

Hieno nimenomaan Jussin ja Riitanh takia ja Miinan.

Kotimatkalla tapasimme Miinan ja Maunon ja Roopen veljen Rasan (Rasavilius). Rasa joutui muutama vuosi sitten vaihtamaan kotia pohjoisesta tänne, siltä oli leikattava takkuturkki kokonaan pois, mutta nyt turkki on kunnossa ja vaikka Rasa uuden omistajansa mukaan ei yleensä mene kenenkään luo, minut se tuntui muistavan tuli heti ja heilutti häntäänsä kun puhuttelin sitä niillä samoilla nimillä, joilla kutsuin pentuja vauvoina syömään! Sanat pienipieni ja lapsetlapset selvästi herättivät siinä muistoja. Oli ihana nähdä se ja yhtä ihanaa oli nähdä Miinan ensimäisen pentueen (Elviksen kanssa) eli Jipun (Nonstop) omistajat pitkästä aikaa ja kuulla, miten he Jippuaan rakastavat. Sellaiset hetket ovat kasvattajalle niin hirveän paljon rakkaampia kuin mikään näyttelyvoitto konsanaan!

Silti joskus on hienoa, että tuomari on samaa mieltä kanssasi siitä, että Sinun koirasi on maailman kaunein!

Taas on aikaa vierähtänyt, minneköhän se aina luiskahtaa? Ihan salaa ja huomaamatta! Koirien kanssa on päästy toistaiseksi vielä metsätielle autolla ja siellä ne saavat sitten juosta vapaana keskenään sekä minun tyttöni, että Sinisen Unelman pojat.

Reino ja Quibus ovat tosi hyvät kaverit, varmaan jo siksikin, että ovat vielä ihan kakaroita. Quibus täytti viikolla vuoden ja sitä juhlittiin taas tekemällä maksalaatikosta hieno kakku lautaselle ja kynttilät saatiin nakeista, tosi Quibukselle olisi tullut vain yksi kynttilä, mutta kun lisättiin muille tytöillekin kynttilät niin saatiin neljä nakkia, eli jokaiselle omansa. Jos iän mukaan olisi nakkeja laitettu olisi niitä tullut yhteensä 24 ja tässä kuussa vielä pari lisää, kun Riitu täyttää 27.päivä ja Mauno tulee 29 päivä veteraani-ikään!

Olemme huvitelleet etsimällä tälle remppajengillemme lisänimiä. Riitta nimitti Quibusta Horttanaiseksi, josta minä tietenkään en yhtään tykännyt, se on sanana niiiiiiiiiiiin ruma! Riittakohan se myös keksi kutsua Rollea Hemuliksi, se kun on sellainen iso pöljäke, ihan oikeastikin Hemulin näköinen isopää! Reinoa ja Quibusta voisi hyvällä syyllä nimittää Tiuhtiksi ja Viuhtiksi, sen verran lennokas tämä”pahaparimme” on, mutta sitten keksimme nimittää Reinoa Nuuskamuikkuseksi ja Quibusta Vilijonkaksi tai Vilivinkaksi, oikeasti se kuitenkin muistuttaa lähinnä Pikkumyytä ja on minun ihan ikioma Pippilottani, maailman vahvin hyppääjä, melkein sen pää kattoon yltää kun se päättä ponnistaa kädestäni herkkupalaa ja takaliston lihakset ovat sen mukaiset! Amelie on taas perinyt Muumimamman roolin Siirin poistuttua ja Manusta tuli Muumipappa kun Nerokin jätti meidät ja lähti koirien taivaaseen syömään nakkeja, niitä kun Riitan mukaan kasvaa siellä villinä puissa! Ripi Reippanenhan tietysti on Niiskuneiti, vaikka muumipeikkoa täällä ei vielä olekaan jengissä, katsotaan onko Reinosta siihen joskus! Seita varmaan ainakin itse ajattelee olevansa Seita vaan ja tuon nimittelyhössötyksen yläpuolella, toisesta sadusta se varmaan onkin, Seitikkini!

Rolle, Hemuli osaa joka päivä naurattaa metsässä, kerrankin se istui hännälleen, pyöri sen päällä istumalla karusellia etujalat ylhäällä ympäri parikin kertaa, toisen kerran se heittäytyi selälleen ja teki ihan selvän enkelinkuvan hankaamalla selällään pohjat ja tekemällä korvia ja tassuja hankaamalla siivenjäljet. Arvatkaa harmittiko kun ei ollut taaskaan kameraa mukana? Rolle myös puhuu edelleen hollantia ja innostuu aina pussailemaan Jussi-isäntää kun naureskelemme sille hienolle juontajalle, joka halusi briljeerata osaamisellaan ja äänsi kuuluttaessaan Shapendoesin sapendyyyyksi (hollantilaiset ääntävät sen schapendus!)

Tänään oli muuten Lahdessa näyttely, jossa toinen Quibuksen veljistä Q (Q-ukko) sai sertin ja Hulda Hirmuinen (Quintessa) erinomaisen, voitti junnunartut, mutta ei vielä saanut Sa:ta! Mutta hienoa! Nyt on sitten Q-pentueesta jo kolmella sertit! Uskomatonta! Onnea ja Kiitos ja halit myös urosten varmalle voittajalle Uunolle (Kuuraparta), jolla myös tässä kuussa on synttärit. Usein mietin, miten olenkin saanut kasvateilleni niin ihania ja koiria rakastavia omistajia! Hurraa Q!

Vuosi on vaihtunut, on alkanut kokonaan uusi vuosikymmen! Uskomatonta, miten nopeasti vuodet kuluvat ja sitä tuntee vanhentuneensa ja muuttuneensa melkein tunnistamattomaksi, vaikka sisällään tietää, että se sama lapsenmielinen Paula siellä on piilossa. En pelkää vanhenemista, mutta muutokset olemuksessa ulkonäössä mm hiuksissa ja kasvoissa saavat aina välillä mielen haikeaksi – oi niitä aikoja.

Uusi vuosi otettiin vastaan Sinisessä Unelmassa (tosin se aina talvella ja varsinkin pakkasella on väriltään enemmänkin Sinivihreä Unelma). Riitta, Jussi, minä, Leenan mies Seppo (Leena joutui, syötyään vahvoja flunssalääkkeitä, sairaalaan, koska maksa-arvot olivat liian koholla) ja meidän seitsemän koiraamme. Seita ja Ripi Reippanen ovat oppineet vanhemmiten pelkäämään raketteja, myös Mauno ja Rolle olivat varuillaan ja niinhän siinä käy, että joukossa se ”tyhmyys”, vaiko yhteishenki, aina heijastuu kaikkiin. Kun joku pelkää tosissaan se tarttuu myös muihin, ellen muuten niin varuillaan olona. Quibuksen ensimmäinen uuden vuoden aatto oli riemullinen, se ei aluksi edes kummastellut pauketta. Se tietenkin sattui painimaan Reinon kanssa tontin rajalla juuri sillä puolella, missä naapuri oli päättänyt ampua raketteja jo alkuillasta, ja raketti suhahti yllättäen ihan niitten takaa ja paukahti kohdalla, juoksivat molemmat spontaanisti heti pakoon. Kun huusin Quibusta,se kuitenkin tuli häntä heiluen luokseni, eikä tärissyt ja vapissut kuten sen äiti ja isosisko, jotka muuttivat umpinaisiksi koko illaksi ja yöksi. Ainoa, joka ei pelännyt pauketta oli Amelie-Sofie, joka tyytyväisenä kuorsasi Riitan ja Jussin säkkituolilla ja yritti syödä muidenkin eväät, niille kun ei oikein ruoka maistunut, kun piti koko ajan kuulostella, milloin pamahtaa ja kylläpä pamahteli! Voisi luulla, että mummolta on kuulo karannut, vaan eipä ole, se kyllä kuulee jääkaapin oven narahduksen, vaikka olisi talon viimeisimmässä perukassa.

Luulisi, ettei maalla pauku ollenkaan samaan malliin kuin kaupungissa. Näin arveli Jennakin aattona puhelimessa, mutta olipa väärässä. Jopa Suodenniemellä asuessani paukkui, vaikka ikkunastakaan ei näkynyt kuin yksi naapuri, joka uutena vuonna oli liian juovuksissa ampuakseen raketteja. Niin paukkui Sastamalan Kiikassakin. Vaikka nyt on asetettu rajat, ettei iltakuuden ja kello kahden välillä yöllä vain saa ampua, niin ei se ainakaan täällä maalla pätenyt. Tiedetäänhän yleisesti, ettei sitä juuri kukaan täällä valvo, kun poliisivoimatkin on keskitetty Tampereelle asti, eikä liikkuvilla taatusti ole aikaa, vaikka niitä täällä maanteillä näkyy useammin kuin Helsingin tienoilla.

Viimeisimmät suuret pamaukset ampui joku Sinisen Unelman nurkalla aamuyhdeksältä, oli oikein sarjatuli kerralla! Pelko ei kuitenkaan ollut ihan niin raju, että olisi lääkitystä tarvinnut. Suhtaudun niihin rauhoittaviin hieman epäillen, Siiri niitä söi, meni ihan höppänäksi ja veltoksi, mutta läähätti ja pelkäsi samalla lailla kuin ilman lääkettäkin, koska se lääke ei ainakaan kuuloa vie ja niitä pamahduksiahan koirat pelkäävät.Schapendoes on aika ääni herkkä muutenkin! Viimeisimmän, lääkärin mukaan, todella rauhoittavan lääkkeen jälkeen Siiri oli veltto pari päivää, eikä oikein pysynyt niin sanotusti tolpillaan ollenkaan. Siihen loppuivat meidän kokeilut. Feromonia erittäviin juttuihin kyllä uskon, koska olen kuullut niiden auttavan, eivät nekään paukkeita poista, mutta saattavat auttaa eroahdistukseen mm. Onneksi meillä ei sitä ole.

No Vuosi ja vuosikymmen on vaihdettu ja enää vain Seita kulkee kuulostellen, milloin paukahtaa. Meidän tytöt yhdistivät paukkeen aluksi Siniseen Unelmaan ja kun olimme metsälenkillä, siellä ei varottu, eikä aristeltu ollenkaan, eikä aluksi täälläkään kun tulimme kotiin, nehän eivät olleet täällä pauketta kokeneet. Pahaksi onneksi kuitenkin juuri kun rytmiryhmäni säntäsi auton ovesta ulos kohti kotia, pamahti ja lujaa ihan lähellä. Nyt Seita sitten varoo vielä täälläkin. Menee takapihalle koko ajan kuulostellen, Quibus ja Ripi sen sijaan juuri autosta tullessa nahistelivat ja pörisivät niin, etteivät huomanneetkaan pamausta, eikä Amalia-mummeli ollut moksiskaan – taaskaan! Onneksi on vuosi aikaa seuraaviin raketteihin, eikä talvella yleensä jyrise ja pauku ukkonen. Toivotaan siis ukkosetonta kesää ja hyvää uutta vuotta!!!

Joulu on ohi, mutta joulunaika ja jouluntaika säilyvät ainakin minun majassani ihan loppiaiseen saakka. Olen aina ollut jouluihminen, rakastanut tehdä laatikot valmiiksi pakkaseen jo viimeistään itsenäisyyspäivänä. Tänä vuonna ensimmäiset minun laatikkoni syötiin ensimmäisenä adventtina ja toiset itsenäisyyspäivänä. Hämäläiseen tapaan tehtiin ennen pitkään hauduttamalla lanttuhautaa, minä keitän tosi miedolla lämmöllä yön yli lanttuja, niin miedolla, että keitos vain ”ns hymyilee” yön yli ja levittää joulun ensimmäiset tuoksut koko taloon. Joka adventtina joulun tuntua tuo myös hyasintin tuoksu! Miten ihanaa, etten ole sille allerginen, niin kuin eräät.

Aatonaattona koristelen kuusen ja tänä vuonna sainkin nauttia ihanasta tuoreen kuusen tuoksusta kun nostin Levon Jaskan minulle tuoman jäätyneen kuusen kylpyhuoneeseen sulamaan. Vanhat muistorikkaat koristeet Helsingin ajoilta ja Hollannista ostetut tuovat oman haikeutensa joulujen pitkään riviin. Aaton traditioihin kuuluu tietysti Ekumeeninen joulurauha ja Joulurauhan julistus Suomen Turusta. Olinhan monta vuotta kyseisten lähetysten tuottaja ja myöskin paikalla joka joulu Ekumeenisen nauhoituksessa. Joulurauhan lähettämisen suorana hoiti taitava ja luotettava teamini, joiden oli mahdollista viettää joulunsa lähellä Turkua. Ekumeeninen nauhoitettiin yleensä jo edellisellä viikolla ja sen lyhentäminen kuului myös joulunautintoihini. Oli ihanaa istua kuvanauhassa ja kokea sama konsertin rauha ja joululaulut toiseen kertaan ja aattona sitten kolmanteen!

Tänä vuonna vietettiin joulua kaikki kolme sisarta omissa kodeissamme Sastamalan Kiikassa. Nuorimmaisemme Leena ja miehensä Seppo, jotka asuvat muutaman sadan metrin päässä Sinisestä Unelmasta, saivat kolme lastaan jouluaattona vieraiksi. Meille muille ei ollut vieraita luvassa. Riitan ja Jussin luo tuli tytär Hanna joulupäivänä ja minun Laurani ja Villeni viettivät joulunsa Järvenpäässä ja Vantaalla. Siksipä olimme keksineet uuden tradition. Minulla on täällä tosi hyvä ja isohkokin sauna ja pakkasesta löytyi ylivuotinen vihtakin, viime kesänähän en vihtoja Hollannissa edes olisi voinut tehdä. Aikaisemmin juhannustraditioihini on aina kuulunut ainakin 4 tai 5 vihtaa pakkaseen joulusaunaa varten ja joulukukkaseksi ystäville! Puolen vuoden päästä jouluna tuoksuu siis myös juhannus!

Riitta ja Jussi, Manu, Rolle ja Reino tulivat meille aattokylään, saunoimme, katsoimme joulurauhan ja minä olin valmistanut joulupuuron sijasta kala-aterian. Jussin kanssa rakastamme mätiä, mitä Riitta ei voi sietää (hyvä juttu, silloin jää enemmän meille kahdelle). Siinäpä sitten saunapuhtaina maistelimme glögit, katsoimme Joulurauhan ja istuimme yhdessä pöytään. Kinkut ja laatikot olimme päättäneet jättää kukin illaksi, sillä illaksi poikakaverit kävelyttivät omistajansa Siniseen Unelmaan, me saatoimme ja aattoiltana nautin vain kynttilöistä, hyvistä leffoista ja jouluyö meni lukiessa! Ihana rauha, jota kyllä taistelu flunssaa vastaan hieman häiritsi, eikä se rähinä ole ihan ohi vieläkään!

Manu on muuten Riitan mukaan oppinut loistavasti lenkin tänne kasvattajansa ja äitinsä Amelien luokse. Sille ei tarvitse kuin vihjaista, että mennäänkö Jauhopartaan, se säntää sillan yli ja kääntyy oikealle tielle. Aattona olivat kokeilleet toista reittiä, joka tulee junanradan yli ja senkin Mauno tunnisti oikeaksi! Että se on ylpeä kun sitä kehuu, miten Mauno osaakin ohjata höppänä- Rollen ja sisarenpoikansa Reinon tänne meille.

Nytpä tuleekin sitten pieni tauko yhteisille metsälenkeille ja kyläilyille lapsikoirani Quibus-hömötiainen aloittaa juoksuaan. Seita sen keksi yhtenä aamun Quibuksen ohi kulkiessaan. Pysähtyi, tarkasti pepun ja ryhtyi tarmokkaasti sitä ”siivoamaan”. Koiralapsi kyllä hieman ihmetteli, että mitä se äiti nyt, eihän se ole pisujakaan aikoihin enää siivonnut. Ei oikein vielä käsitä sitäkään, miksi Rolle niin innokkaasti häntä kiertelee ja hännystelee ja tahtoo leikkiä, mutta iloisesti riehuu senkin kanssa. Reino-poika ei vielä ole lainkaan reagoinut, eikä tietysti Manukaan, se kun on leikattu uros. Alkaa siis melko ”rankka” pariviikkoinen, Quibus kun on tottunut riehumaan ja painimaan Reinon kanssa joka päivä muutamaankin kertaan. Ujo pikkulikka Ripi Reippanen saa senkin tuta kyllä niskassaan. Onneksi sekin leikkii mielellään Quibuksen kanssa. Uusi vuosi ehkä vielä pystytään vastaanottamaan yhdessä, mutta sitten taitaa alkaa eristys. Onneksi jako on nykyään sellainen, että pojat asuvat Sinisessä Unelmassa ja tytöt täällä Jauhoparrantiellä! Aikanaan Nero- parka aina joutui maanpakoon mammansa luota! Että sitä poikaa on edelleen haikea ikävä! Onneksi on ihanat muistot ja lapsia ja lastenlapsia hellittävänä, vaikkei niistä kukaan korvaakaan sitä tunnetta kun Nero tuli yöllä kainaloon peiton alle lämmittämään ja huokasi onnellisena, eikä lähtenyt pois, vaikka miten kuuma oli!

Ihanasti tulee lunta. Hollannista lähtiessäni Rian tytär Jolanda ihmetteli, miksi lähden talveksi kylmään ja pimeään Suomeen. Kerroin syyn; ei Hollannissakaan ole syksyllä ja talvikuukausina valoisaa, asunnot ovat pimeitä ja useimmiten sataa vettä. Jos taas lunta tulee, se tukkii koko maan ja lumi on raskasta, märkää ja sulaa nopeasti pois. Hollantilaisissa taloissa ei lämmitetä varsinkaan yläkerran makuuhuoneita. Se on moneen kertaan palelemalla todettu Jennan, Lauran ja Tanjan kanssa. Pitää olla villasukat ja paksu pyjama. Kunhan nopeasti riisuutuu, pukee pyjaman ja villasukat ja pujahtaa peiton alle, pärjää kyllä. Peitteet ovat untuvaisia, lämpimiä ja paksuja. Hollantilaiset tulisijat eivät ole varaaviksi suunniteltuja, niiden lämmön tuntee vain kun puut palavat pikkukamiinassa.

Mutta Suomen talvet ovat jotain ihan muuta (ainakin viime ja tänä talvena) on pikkupakkasta (joskus kyllä luontoäitikin liioittelee), joten lumi ei tartu koiriin ja ne pysyvät puhtaina. Lumi myös valaisee tienoon. Mikä onkaan ihanampaa kuin katsella auringon laskua ja sinisen hetken tuloa hangelle! Lumi kimaltaa tuhansin jalokivin (niiden timantit eivät ole ikuisia, mutta muisto säilyy ja sitä kaipaisin, jos muualla asuisin).

kotosuomessa sen sijaan lämmitetään makuuhuoneet ja koko talo liiankin kuumaksi meikäläisen makuun – ja koirien! Hollannissa ei olla totuttu meikäläisiin kylmyyksiin, siellä ihmiset palelevat kun lämpötila menee alle kymmenen (siis plussan puolella). Koirat ovat märkinä ja lumipalloja täynnä ja sitten lentää kura! Nyt ainakin meillä on ihanne talvi, tarpeeksi kylmää koirien kuivana pysymiseen ja ihanaa valaisevaa valkoista lunta kaikkialla. Suomalainen satumetsä – miten sitä rakastankaan! Meikämuija on vielä eilisen itsenäisyyspäivän tunnelmissa.

Oltiin Riitan ja Jussin kanssa itsenäisyyspäivän sinisenä hetkenä katsomassa partiolaisten kynttiläkulkuetta vanhainkodilta Kiikan kirkolle. Partiolaiset laskevat kaikille sankarihaudoille kynttilälyhdyn, ovat niin tehneet vuosia. Juhlallinen ja kaunis näky, lumen huurtamat sankarihaudat, joita pienen Kiikan kokoisessa kylässä on uskomattoman paljon – pari sataa sankarivainajaa! Samalla sytytimme sankariristille oman isämme muistolle hautakynttilän. Isä haavoittui talvisodassa vakavasti päähän, hän kuoli jo 44 vuotta sitten ihan liian nuorena juuri 50 vuotta täytettyään. Lääkärin mukaan sota vei meiltäkin isän. Suunnaton kiitollisuus kaikkia silloin taistelleita tai kotirintamalla ”taistelleita” kohtaan täyttää mieleen ja itsenäisyyspäivänä se on hyvä palauttaa mieliin, varsinkin kun juuri hiljattain olin lukenut Sofi Oksasen ”Puhdistuksen” veljeskansamme karmeista kohtaloista.
 

Kova pakkanen ei näköjään näitä koria pelottanut, Ripi Reippanen tosin hiukan nostelee jalkojaan, kun jää seisomaan, mutta Quibus painelee tuulen lailla Reinon kanssa, käy välillä kiusaamassa Manua ja Rollea, mutta useimmiten juoksee metsässä mäkiä ylös ja alas innoissaan. Mauno ja Rolle myös seikkailevat (siekailevat, kuten Laura-tyttäreni pienenä sanoi). Pakkaset ovat hieman hellittäneet, mutta onneksi pakkasen puolella vielä ollaan ja lumi pysyy maassa. Karvajalat pysyvät ihanan puhtaina, eikä pakkaslumi tartu paakuiksi turkkiin.

Viime lauantaina vietettiin pikkujoulua Sinisessä Unelmassa. Kaikki kolme sisarusta ja Riitan ja Leenan ukot tietenkin myös. Seitsemän koiraa yhteensä Sinisen Unelman sakki ja tämä meikämuijan nelikko, on siinä rytmiryhmää kerrakseen, vaikka tämän joulun vietosta Siiri, Nero ja Miina puuttuvatkin. Sinisen Unelman paras puoli on koirien kannalta sen iso piha, missä on lääniä juosta ja telmiä. Quibus ja Reino ovat kehittäneet aivan omat kuurupiilonsa. Ne kiertävät isoa pensasta ja maastoutuvat taitavasti aina pensaa eri puolille! Ihanaa katsella sitä riemua kun ne törmäävät toisiinsa kun hiipivät tarkistamaan, missä kaveri luuraa! Kevyesti kuten lentävän hollantilaisen kuuluukin, ne toisensa tavatessaan leikkivät pelästynyttä, hyppäävät ilmaan ja kääntyvät pakenemaan toiseen suuntaan. Sama kuurupiilo jatkuu vaikka kuinka kauan!

Aamulehden pääkirjoitussivulla kerrottiin amerikkalaisen koirien käyttäytymistä tutkineen professorin todenneen, että sängyssä omistajansa kanssa nukkuva koira on tasapainoisempi kuin koira, jolta on pääsy sänkyyn ja jopa makuuhuoneeseen kielletty. Proffan mukaan koiran psyykelle on hyväksi, että se saa nukkua laumansa kanssa samassa paikassa, siis sängyssä!

Meidän neljästä Quibus on omaksunut sängyn muutenkin leikkipaikakseen, johtunee varmaan Hollannin pienistä tiloista, siellähän makuuhuone oli yhtä kuin iso sänky ja sen jalkopäässä vaatteille varattu syvennyt ja sängyn sivulla kapea kaistale pikkupöytää varten. Siihenkin mahtui vain pieni yölamppu! Makuuhuone oli siis Quibukselle leikkikenttä, sinne se vei salaiset luunsa ja lelunsa, kuten mm sen kamalan jalkapalloankan, joka vinkui kuin tukehtuva ankka. Niinpä se nytkin, vaikka makkarissa on tilaa jopa vuodesohvalle ja isolle kirjoituspöydälle, on ottanut sängyn omaksi leikkikehäkseen. Ei riitä, että se nukkuu siellä, sen kanssa nukkuvat milloin entinen kenkäriepu, puoliksi kaluttu luu ja muutama pureskeltu maitopurkki. Kyseinen rekvisiitta siis nukkuu myös minun kanssani, lienevät tuon amerikkalaistutkimuksen mukaan siis tasapainoisia leluja ja roskia nekin.

Kukaan muu koiristani ei nuku koko yötä sängyssä, Amelie-Sofie tulee Ripin kanssa aamuyöstä, varsinkin silloin kun on käyty jostain syystä yöpissalla, mutta Seita aika harvoin, sen paikka on sängyn alla, se siis tavallaan nukkuu kanssani samassa paikassa, käytännössä minun allani kun muut nukkuvat vieressäni Tuntuu, että ne ovat ottaneet uuden kotinsa ikiomakseen, eivät enää juuri edes hauku naapurista kuuluvia ääniä. Lenkille lähtiessä Amelie-Sofie kertoo koko seutukunnalle, että kuningatar on tullut ulos ja muistaa kummasti päästää ison älämölön jokaisen talon kohdalla, missä olemme nähneet tai kuulleet koiran. Amelie-mummu on aina keskustellut haukkumalla, eikä se siitä tavastaan pääse, vaikka ikä jo painaa.

Joulua valmistellaan yhdessä koirien kanssa , olen virittänyt Rian tekemän joulukranssin valoineen keittiön ikkunaan ja vanhaan lahjaksi saatuun muovikuuseen ostin 80;n jouluvalon sarjan, se valaisee koko pihan ja näkyy kauaksi vastapäisille naapureillekin. Olen jouluihminen, rakastan rauhallisesti tehtyjä valmisteluja. Nyt on jo pakkasessa imelletty perunalaatikko ja lanttulaatikko. Niitä maisteltiin jo pikkujouluissa Sinisessä Unelmassa. Uudessa kodissani on ihana iso varaava takka, sillä lämmittäminen ja kynttilät luovat ihan oikean joulun tunnun.