Taistelu seitsemän veljeksen äitiydestä jatkuu ja kovenee. Jatkuu niin sitkeänä, että Seita pn pakko panna maanpakoon Siniseen Unelmaan. Olen sulkenut pentuaidan lukolla ylhäältä ja alhaalat ja siitä huolimatta Seita oli taas puolilta öin laatikossa pentujen kanssa ja Miina ulkopuolella. Miina ei kylläkään sanonut varamamman olosta laatikossa vielä siinä vaiheessa mitään, mutta kun käskin Seitaa pois, eikä se totellut vaan murisi, alkoi Miinakin murista aidan ulkopuolella. Seita ei liikahtanutkaan, kunnes otin siitä vahvan otteen niskasta ja vedin sen laatikosta ulos. Muristen se tuli kun väkisin vedettiin. Toisella kädellä pidin Miinaa loitolla, ettei synny tappelua. Miina meni laatikkoon syöttämään vauvoja, mutta Seita ei tahtonut väistyä vaan jäi odottamaan vuoroaan.

Ei auttanut muu kuin laittaa keittiön ja olohuoneen oviaukkoon pentuaita pari tuolia eteen pönkäksi ja vielä kuntopyörä pitämään pentuaitaa paikallaan oviaukossa. Siitä huolimatta heräsin taas runsaan tunnin kuluttua siihen, että Seita murisi keittiössä. Se oli kammennut itsensä aidan raosta ja tuolien alta, onneksi Miina oli laatikossa, eikä Seita sittenkään uskaltanut mennä sinne Miinan hammasrivistön uhkaamana.

Samalla muistin, että olin päivällä nähnyt Seidan mittailemassa hyppyetäisyyksiä pöydän kautta laatikkoon, olin laittanut tuolit tarkasti pöydän alle, ettei se voisi niiltä ponnistaa, mutta siellä se kuitenkin laatikossa makasi ja sen ympärillä makasivat kaikki seitsemän veljestä innostuneina ja rauhassa tutustumassa uuteen yllättävään äitiin, jonka on täytynyt ilmestyä suoraan yläilmoista. Muuten se ei laatikkoon ole voinut päästä kuin hyppäämällä pöydän kautta ja siinä taas on vaaransa, jos joku possuressuista sattuu olemaan kiitoradalla ”äitipuolen” laskeutuessa siltä ”kiellettyyn laatikkoon”.

Pentujen laatikon edusta oli yöllä aivan märkänä, ensin luulin, että joku oli siihen merkannut tyyliin ”tämä on meidän laatikko -pissansa”, mutta sitä kuivatessa huomasin, että se olikin kuolaa. Seita oli todennäköisesti yöllä leuka tippuen tehnyt salaisia laskelmia, miten saisi pennut kokonaan itselleen. Tämä yllättävä kiinnostus kummastutti minua. Miksi se nyt yhtäkkiä kiinnostui, kun pennut ovat saaneet kolme viikkoa olla ihan rauhassa ja pentuaitakin olla auki Miinan tulla ja mennä omaan tahtiinsa. Sitten välähti. Seita aloitti juoksunsa muutaman viikon Miinan jälkeen. Nyt se siis oli valeraskaana ja kuvitteli Miinan pennut omikseen. Niin kiihkeästi se pentujen luo koko ajan kaipaa.

Siirillä oli samanlainen reaktio Amelie-Sofien ensimmäisen pentueen syntyessä, sen pentueen missä Miinakin syntyi. Siirille kehittyi jopa maitoa ja se tärisi ja vapisi kun ei päässyt pentuja hoitamaan. Silloin asia ratkesi sillä, että Jenna vei Siirin heille pokansa Ollin kaveriksi, nyt Jenna on tuntien matkan päässä, onneksi on Sininen Unelma. Tunnustan, että Seita on sen verran kova äidin tyttö, että se kulkee mukanani myös vessaan. Tuntuu pahalta panna se maanpakoon, mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Katsellaan vähän aikaa ja odotetaan, eikä uskalleta ottaa riskejä ei pentujen, eikä näiden samanikäisten ärhäköiden koiramammojen takiakaan.

Seita ja Miina ovat molemmat senverrann kovia akkoja, että paitsi että karvat siinä lentäisivät, saattaisi käydä pahemminkin, en osaa kuvitella kummankaan luovuttavan, jos niille edes annettaisiin tilaisuus kokeilla; kuka on kuka. Sitä tilaisuutta ei näille muijille anneta. Ei ikinä! Karvoista vaikka kannetaan ja nostetaan erilleen, vaikka Miinaltakin sitten lähtisivät viimeiset karvat. Siltä nimittäin lähtee karva leikkauksen ja kuurien jälkeen ihan kamalasti, niinkuin viimeksikin, mutta nopeasti se kasvoi ja entistä tuuheammaksi. 

Eilen oltiin saattamassa äidin viimeinen elossa ollut 92-vuotias-sisar; Maija-mosteri (morssyster) haudan lepoon. Äiti ja äidin puoleinen suku on osittain ruotsinkielistä, siksi kaikki tädit ovat mostereita, siis suomeksi lausuttuna mustereita. Kaunis hautajaistilaisuus Espoon siunauskappelissa herkistää aina ja panee miettimään elämän katoavaisuutta. Äidinkin kuolemasta on jo kaksi vuotta ja silti aina tulee mieleen, että pitää soittaa äidille, nytkin pentujen toilauksista olisi äidille monta kerrottavaa.

Eilinen päivä siis meni pitkällä automatkalla yhteensä 400 kilometriä Espooseen ja takaisin. Riitan tytär Hanna oli pentuvahtina ja Jussi piti isot Sinisessä Unelmassa. Selvästi taas aikataulun muutos, se etten ollut täällä koko päivänä ja edellisenä iltanakin olin ollut valtuustossa tuntitolkulla, vaikuttaa koiriin ja tekee niistä hiukan hermostuneita. Koira on niin tapaeläin, ettei muutoksia saisi olla liikaa yhdelle ja samalle päivälle, varmaan hellekin kiristää niiden pinnaa.

Seitaan se vaikutti niin, että se selvästikin alkoi arvostella Miinaa. Sen mielestä Miina ei tarpeeksi nopeasti mene laatikkoon kun siellä kirahdetaan. Niinpä Seita pyrkii sinne itse, mikä taas ei Miinalle sovi. Maanantai-iltana likat ”pasahtivat” toistensa kimppuun laatikon portilla.

Minä olin laatikossa auttamassa yhtä pentua kakkaamaan, se kun on aika vaikea toimitus vielä kolmiviikkoisena. Onneksi Riitta oli tullut pentuvahdiksi valtuuston kokouksen ajaksi ja jäämään yöksi, kun seuraavana aamuna oli aikainen lähtö hautajaisiin. Pentu parkui laatikossa ja Seita selvästi hermostui. Seita aina omien pentujensakin kanssa hermostui kun ne kirkuivat, saattaa vaikuttaa sekin, että se menetti K-pentueesta kolme pentua.

Seita ihan vapisi kun pentu itki ja yritti rynnätä auttamaan. Se taas ei Miinalle sopinut ja niin otettiin yhteen. Riitta onneksi seisoi laatikon ulkopuolella portilla ja oli ajatustakin nopeampi, tarrasi Seitaan, nosti sen ovelle ja Miinan olohuoneeseen ja tilanne rauhoittui. Karvatuppoja lähti molemmista mammoista.

Seita vapisi vielä pitkän aikaa, mutta kun pentu oli saanut kakatuksi, se rauhoittui ja tilannekin rauhoittui, eikä mitään tapahtunut illan eikä yön aikanakaan. Seita varmaan hermostui myös siksi, että Oodi oli ollut pari päivää ”yökylässä” leikkimässä Melinan kanssa.

Hautajaisten ajaksi Jussi haki Ujon Ripi Reippasen ja Seidan Siniseen Unelmaan. Jussin mukaan Seita antoi kunnon läksytyksen Oodille poissaolosta. Illalla kun kotiuduimme, Jussi oli tuonut Seidan molempine lapsineen; Ripin ja Oodin kanssa kotiin. Seita varmaan arveli, että hänet on tuotu tänne pentujen ”varamammaksi” kun Miina on sen mielestä liian väsynyt tai liian hidas, sillä yöllä herätessäni puolen yön aikaan laatikossa oli Seita, joka pesi ja hoiti vauvoja ja Miina makasi ”reporankana” hellan edessä.

Kun käskin Seitaa laatikosta, se ei tahtonut millään suostua tulemaan sieltä pois, silloin vasta Miinakin havahtui ja meni Seidan ohi muristen laatikkoon. Laitoin pentuaitaan lukon ja menin rauhassa nukkumaan, laatikko olisi suojassa ylimääräisiltä. Niinhän luulin, mutta neljän aikaan heräsin muka päästämään Miinaa lukon taakse pentujensa luo.

Aita oli väännetty alhaalta avoimeksi ja molemmat, sekä Seita että Miina olivat laatikossa ihan rauhassa. Miina ei taaskaan sanonut mitään, Seita sen sijaan motkotti ankarasti sitä, että sen piti tulla sieltä pois ja Miina sai jäädä. Niinpä pentuaidassa on nyt lukko ylhäällä ja alhaalla, jottei sitä voi vääntää auki. Jossain vaiheessa saattaa nimittäin taistelu seitsemästä veljeksestä roihahtaa ilmiliekkiin, sen verran kovia akkoja ovat molemmat kuusivuotiaani; Seita ja Miina. Siinä sodassa saattavat possuressutkin jäädä jalkoihin. Jotenkin Seitaa nyt taitaa hämätä se, että Miina saa isännöidä tai paremminkin emännöidä täälläkin eikä vain Sinisessä Unelmassa. Eikä se millään tahdo jaksaa odottaa vaikka kuinka yritän sille selittää, että talvella Seita saa yksin asuttaa pentulaatikkoa lapsineen.

Helteet jatkuvat ja possuressut kasvavat. Tänään ne täyttävät kolme viikoa. On taas punnituksen ja valokuvauksen aika. Valokuvien julkaiseminen jää parin päivän päähän. Meillä on tänään valtuuston istunto illalla, eilen istuimme ryhmän kanssa pohtimassa laman aiheuttamaa tilannetta. Teemme valtuustoaloitteen asukkaiden kuulemisesta mm säästöistä, jotka koskevat koulujen sulkemista ja päiväkotien supistamista. Nuorista ei missään nimessä pitäisi säästää, sen osoitti jo edellinen lama. No peitset tanassa vain taisteluun!

Possuressut ”pelaavat” uskomattoman hienosti yhteen Miina-äidin kanssa. Yöt alkavat jo olla oikeita öitä, Miina syöttää niitä muutaman kerran yössä, enkä edes kuule kitinäitä, heräisi jos kuulisin. Saatan kyllä herätä ”pelkästä säikähdyksestä”, että olen nukkunut pommiin syöttöjen yli. Kun nousen ja juoksen keittiöön, istuu Miina laatikossa ja katsoo minua kummeksuen, etteihän tässä mitään, kyllä hän osaa.

Poikia on vielä muutama vailla kotia, juhannuksen jälkeinen loma-aika taitaa hiljentää pentujen hankkimista. No kiirettä ei ole, pojat saavat olla paljon pihalla ja leikkiä äitinsä kanssa. Toivottavasti rakastavia perheitä vielä ilmaantuu, kunhan helteet ja mökkikausi helpottavat, varmasti myös taloudellisella tilanteellakin on vaikutuksensa. Pennun osto on kuitenkin iso taloudellinen menoerä ja sen hoito ja ruokinta myös. No varmaa kuitenkin on, että täältä pentulaatikosta saa itselleen tasapainoisen ja iloisen ”ihmisen parhaan ystävän”, niin hienosti on pentujen elämä päässyt alkuun.

Pistin muuten eilen kurillani ylös aamulla kennelsivujeni kävijämäärän. Yllätyksekseni se oli tänä aamuna kasvanut yli sadalla. Uskomaton määrä ihmisiä käy helteelläkin lukemassa blogiani, sen olen kyllä huomannut myös saamistani viesteistä. Toinen ”mokoma” lukee blogia myös Vuodatuksen blogisivujen kautta, eikä se näy laskurissani. Taidan saada rohkeutta kuitenkin kirjoittaa kirjaa ”elämästäni koirana”. Sellaista minulta on eräs kustantaja keväällä pyytänyt. Vielä en ole vastannut, en myöntävästi, en kieltävästi. Olen vain epäillyt, ettei minusta kokonaista koirakirjaa kirjoittamaan ole, vaikka täytyy myöntää, että kirjoittamisesta pidän ja koirista olisi vielä paljonkin kirjoitettavaa, varsinkin siitä miten ne liittyvät elämäni eri vaiheisiin. Jostain vaan pitää sen rohkeuden ja rohkaisun joltain taholta tulla. Tämä blogiin pälättäminen on kuitenkin ihan eri asia kuin kokonainen kirja.

Tänään siis on taas possuressujen totuuden päivä, onko paino noussut ja miten paljon ja myös ensimmäisen matokuurin aika, toinen on parin viikon päästä ja kolmas juuri ennen luovutusta. Nyt jo sitten alkaa selvästi näkyä myös pentujen luoteiden erot. Tänä aamuna pikkuherra Puccini piti pienet murinaharjoitukset minulle, kun kääntelin sitä kiusallani. Ehkä herra säveltäjä loi juuri uutta oopperaa ja siksi varoitti minua tai sitten se tapaili jonkin oopperansa Toscan, La Bohemen tai Madam Butterflyn sävelkulkuja. Vai onko vain tullut isäänsä, joka vetää melkein jokaisessa sopivassa ja varsinkin sopimattomassa välissä pienet aariat.

Aarioita vetelee muuten useimmin herra Pavarotti. Se ei nurkumatta tyydy aina heti siihen, että maitobaari sulkeutuu ja maitoauto lähtee pysäkiltä, taitaa olla Diivan elkeitä jo sillä niin kuin nimikaimallaankin oli. Papageno taas on juuri sellainen iloinen hulivili, millainen on Taikahuilunkin Papageno. Papageno muuten oli lintujen pyydystäjä, entisaikaanhan niitä pyydystettiin ja pidettiin häkeissä. Tämän Papagenon äiti on aina ollut lintujen ja hiirien ja myyrien pyydystäjä, tosin vähän julmemmalla tavalla vai pitäisikö sano kissamaisella tavalla. Miina on tämän periyttänyt Melinallekin, saapas nähdä, miten näiden muiden kanssa.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan uudella koneellani. Tässä on uusi kirjoitusjärjestelmä ja sen opettelemisessa varmaan menee oma aikansa. Katselin äsken blogiani, viimeisimmässä kirjoituksessani oli aika merkillinen kappalejako. Sen kirjoitin suoraan sinne blogiini, yleensä olen ensin kirjoittanut tekstin omaan tekstikansiooni ja sitten siirtänyt sen maalaamalla blogiin. Sitä kokeilen nyt, saa nähdä, miten se kappaleet jakaa. Nyt se näyttää jakavan ne jättämällä kappeleiden väliin rivin. Nyt annan olla näin, menen koirien kanssa aamulenkille ja jatkan opettelua.

Kauniit ilmat jatkuvat ja pennut kasvavat. Miina on loistoäiti, se hoitaa pentunsa hyvin mielellään ihan itse ja rauhassa muiden katseilta. Se on vieläkin huolellisempi kuin ensimmäisen pentueensa kanssa, pesee ja hoitaa niitä. Ja pennut ovat lämpimiä, pyöreitä ja tyytyväisiä, ne eivät juurikaan kitise edes silloin kun ovat nälkäisiä. Moni niistä surisee kuin pieni moottori ja muutama niistä jo haukkuukin käskevästi.

Kun Miina menee laatikkoon ne alkavat pyöriä ympyrää tohkeissaan ja koska ne ovat västikään nousseet vasta jaloilleen, ne muksahtelevat nurin täysiä kuperkeikkoja pyrkiessään innoissaan maitobaarille. Miina syöttää niitä jo nykyään istualtaan, pian se varmaan nousee seisomaan. Kun se makaa on jalkovälissä valtava ruuhka, niin isoja pojat jo ovat. Silti annan niiden syödä mielellään yhtaikaa, muuten Miinan olisi oltava yhtä mittaa laatikossa. Sellaisella voimalla velisarja imee maitonsa, että maitoauton kuljettajatäti pääsee piankin vapaalle.

Eilen taas Miina suoritti vapaaksi päästyään ”katoamistemppunsa” nyt jo toistamiseen. Etsin sitä itku kurkussa toista tuntia. Hyvin se kuitenkin tiesi pentujensa ruokailuvälin pituuden, tuli runsaan tunnin kuluttua tassut kurassa. Tietenkin olin juuri ehtinyt hälyttää Jussin sitä etsimään, Miina tuli ”kiireenvilkkaa” juuri ennen kuin isäntä ehti sitä tulla karkaamisesta ”moittimaan”.

Miina oli ilmeisesti ollut ”toteuttamassa itseään” tai metsästämässä pennuille ruokaa. Viime vuonnahan se yritti tuoda pentulaatikkoon pyydystämänsä myyrän. Se tosin oli paljon myöhemmin, nythän pennut vasta täyttävät kolme viikkoa. Jossain täällä aidatussa pihassa täytyy olla ”heikko kohta”, koska sekä Miina että Melina; Miinan tytär aina löytävät paikan, mistä vapaus aukeaa. Miinaa ei näköjään voi päästää hetkeksikään ulkona silmistään, metsässä nimittäin on käärmeitäkin. Viime vuonna näin yhden ja Riitta näki tänä vuonna yhden. Sanotaan, että käärme pakenee askelten ääniä ja maan töminää, mutta kun koira kuitenkin on aika kevyt, ei sen askeleista kovinkaan suurta kuminaa synny, eikä taida maakaan Miinan alla paljon täristäkään.

Oodi on ollut taas yökylässä Sinisessä Unelmassa ja ne kuulemma Melinan kanssa painavat ympäri marjapuskia niin, että ovat illalla ”puolikuolleita”. Täällä on niin hilojaista kun ei oodi ole ”rääkkäämässä” vanhuksia ja murisuttamassa Miinaa kurkistelemalla pentulaatikkoon. Oodi tosiaan työkseen nyrkkeilee vanhusten kanssa. Mieluiten se makaa Neron edessä ja paukuttaa sen kuonoa tassuillaan ja nauttii kun Nero yrittää saada murinansa vaikuttamaan vihaiselta. Siiri saakin murinansa kuulostamaan paljon vihaisemmalta, sen murina tuntuu tulevan syvemmältä kuin Neron, tuleekohan ihan hännän päästä asti. Myös Amelie-Sofie- mummun kaikupohja on laajempi kuin Neron. Molemmat mummut pääsevät helpommin rauhaan kuin kiltti Neropappa. Seitaa Oodi ei edes yritä kiusata, on Seita sen verran tiukka äiti ja hyvin kouluttanut lapsensa. Ripikin saa olla aika rauhassa Oodilta, ehkä myös siksi, että se on Oodin paras ulkokoirakaveri.

Tänään menen hakemaan uuden koneen, Riitta ja Jussi tulevat saaresta ja tapaan IHMISIÄ. Nyt kun olen ollut puolitoista viikkoa pentujen kanssa niin, että Riitta tai Jussi ja molemmat pistäytyvät kerran päivässä ja viimeiset parit päivät ei kukaan ole käynyt, tuntuu, että on suorastaan juhlaa puhua vaikkapa vain tietokone-expertin kanssa uutta konetta hakiessa ja ruokakaupassa.                                                              Onhan koirista seuraa ja pennutkin ovat syötävän suloisia, mutta keskustelukumppaniksi niistä ei samalla tavalla ole kuin ihmisistä. Osaavathan ne "puhua"ja ilmaista asiansa, muttta esimerkiksi uutisten tai tv-sarjojen kommentoijiksi niistä ei ole. Onneksi naapurin Aile-rouva on ahkerasti pellollaan ja hänen kanssaan voi vaihtaa muutaman sanan, mitä nyt koirien vahtihaukun yli pystyy puhumaan.                Vein Aillle juhannuksena leipomaani juurella hapatettua ruisleipää. Aile tuli toissapäivänä kysymään, mistä sen leivän olin tehnyt, ei kuulemma ollut milloinkaan syönyt niin hyvää leipää. Annoin tv-kollegani Jaakko Kyläsalon lähettämästä taikinajuuresta hänelle osan ja kopioin Jaken tekemän ohjeen. Tänään Aile leipoo ensimmäisen kerran sitä leipää. Jännä nähdä, onnistuuko paremmin kuin minä; Aile on sentään ollut suurkeittiöemäntä.                                                                               Minun leipäseni ovat välillä liian kovia, välillä liian löysiä, vasta muutaman kuukauden kokeilujen jälkeen olen löytänyt oikean löysyyden taikinaan. Juurikin tuntuu vainparanevan, mitä useaammin sen hapattaa, kunhan uistaa ottaa juuren talteen jääkaapiin, ennenkuin pesee taikinatinnun. Ennen vanhaan perheillä oli oma puinen taikinatiinunsa, jonka rakisissa, senissä ja pohjalla juuri happani ja antoi vuosien aikana oman makunsa juuri sille kyseiselle talolle. Vanha juttu kertoo "miniä-parasta", joka ei ymmärtänyt juuren säilyttämisen päälle, vaan pesi ja jynssäsi puisen tiinun hiekalla ja saippualla hohtavan puhtaaksi niin, ettei edes rakosissa ollut niinsanotusti hajuakaan talon omasta juuresta. Pääsiköhän miniä parka kuulemasta asiasta milloinkaan?                                                                                                            Tänään siis haen uuden koneen, siihen on asennettu uusi tekstinkäsittelyohjelma, joka Jennan ja myös koneen myyjän mukaan on "vähän monimutkainen". Saa nähdä, saanko blogiin mitään tehdyksi, saattaa mennä aikaa. Tosin näin blogin ylläpitäjän kauttahan pääsen kirjoittamaan, ennenkuin löydän kaiken tarvittavan koneeseeni ikoneina.                                                                                                                     Eilen muuten Miina lähti reissuilleen. Puhuin puhelimessa Oodin veljen Ransun omistajan  kanssa. Hän kertoi mukavia kuulumisia Ransusta. Ransu on läytänyt uimisen riemut. Joku schapendoesfoorumilla oli neuvonut laittamaan varmuuden vuoksi vneilyliivit, ettei turkki painaisi veden alle. NO hyvät hyssykät! Esimerkiksi Nöffi, jolla on kymmenen kertaa painavampi ja rasvaisempi ja monikerroksisempi turkki, kuin schapendoesilla. Ei sen turkki kyllä mitenkään voi painaa niin paljon, eikä koiraa tarvitse uimaan opettaa, se osaa sen taidon ihan itsestään. Liivit schapparilla on lähes sama kuin yrittäisi laittaa sorsanpojalle liivit ennenkuinse oppii uimaan. Nehän osaavat sen taidon niinkuin koirakin luonnostaan. Turvaliivit ovat tarpeelliset veneessä, jos koira satuu putoamaan veteen, niin se on helpo nostaa kahvasta takaisin veneeseen, mutta.... No Sanna sanoi olleensa ilman liivejä ansun kanssa ja hienosti oli osannnut, en tänä päivänä usko, että yhdenkän scapparin turkki painaisi märkänä niin paljon, ettei se pysyisi pinnalla....                                                                                                 No tätä keskustelua kävimme, kun pennut alkoivat kutsua maitoautoa luokseen. Eikä Miinaa missään, ei sisällä eikä ulkona pihassa. Olin juuri blgissanikin kertonut, että Mellu ja Oodi karkaavat ja että Miinakin teki sitä, mutten uskonut, että se vielä raskisi pentujaan jättää lähtemällä seikkailemaan. Vaan lähtipä!!! Yli puoli tuntia etsin, huusin, houkuttelin, kirosin ja manailin, huusin isännän tulevan, huusin pentujen kutsuvan, ei tulosta. Soitin jo itku kurkussa riitalle, että lähtekää saaresta ja tulkaa etsimään Miinaa ja tuokaa äidin maidon vastiketta, kun huomasin Miinan portin ulkopuolella. Se oli ollut ties missä ja katseli hämmästyneenä minua kun itku kurkussa yritin sille selittää, miten pelästyin ja iten vauvat huutavat.... Se katseli minua sen näköisenä, että se kyllä tietää, koska pennut sitä tarvitsevat... No niinpä kai. Onneksi se tuli, nyt van täytyy pitää silmällä sitä entistä tarkemmin, metsässä kuitenkin on myös vaaroja.

Ihana auringonpaiste. Pennut kasvavat ja nukkuvat yölläkin jo pitempiä pätkiä, ne myös osaavat jo itse suunnistaa maitobaarille kun se laatikkoon tulee. Miina on oppinut jo jättämään pojat laatikoon nukkumaan ja tulee itse kylmemmälle lattialle vilvoittelemaan. Yölläkin se nukkuu  muiden kanssa sänkyni alla. Välillä se ressukka tuntuu olevan niin väsynyt, nukkuu niin sikeästi, ettei edes kuule vauvojen kutsuvan. minäkin saan huudella sitä välillä moneenkin kertaan ja kovalla äänellä, ennenkuin se havahtuu. kiltistise aina menee laatikkoon ja noulee ja hoitaa pentujaan tosi ahkerasti. Onneksi se syö tosi hyvin, eikä sitä tarvitse lusikalla syöttää, niinkuin piti Bente Siirin tytärtä Pornaisissa kun sillä oli pennut. Pissalle Miinaa tosin pitää väkisin patistaa, melkein töniä ja viedä korvasta ulos asioilleen. muutaman kerran se on tullut metsälenkillekin kanssamme, mutta ainakaan vielä se ei ole yrittänyt lähteä seikkaululle, niinkuin edellisten pentujen aikana, tosin ne olivat silloin jo isompia.

Oodilla on omat kaivoshommansa pihalla, nyt kun Melina on ollut saaressa, on Oodi aloittanut uudet kaivaukset pihan vajassa. peitin sen vanhan koiranmentävän onkalon ja panin sinne ämpäreitä, nyt sitten tehdään uutta salamajaa katoksen toiseen päähän. Tänä aamuna olimme olleet metsälenkillä ja pellolla pitkässä heinikossa ja kaikki koirat olivat aamukasteesta märät. oodi suunniti kotiin tultua suoraan kaivostyömaalleen. Kun se tuli välillä juomaan vettä se taas oli ns "näky jumalille",; kurassa korviaan myöten. Vesikupin vesi värjäytyi mustaksi kun se vain pani partansa siihen. Onneksi se rakastaa suihkutusta, nytkään ei tarvinnut kuin nimi sanoa, niin se juoksi kylpuhuoneeseen ja suoraan suihkukoppiin. Merkillinen schapendoes; rakastaa pesullakäyntiä ja kampaamista. Tosin Seitakin rakastaa kampaamista, hyppää trimmauspöydälle aina uudestaan riippumatta siitä, kuka siinä on ja onko se jo itse kammattu. Mutta luulen sen olevan enemmän mustasukkaisuutta huomiostani muita kohtaan kuin siitä, että se rakastaisi kampaamista. Oodi sensijaan tosiaan nauttii kampamisesta joka ilta, kohta se on karvaton, kun sitä on alvariinsa tahkottava.

Veljessarja laatikossa näyttää tosi hyvältä, välillä tuntuu, että liiankin hyvältä. Sen täytyy johtua vain siitä, että olen sokea omille kasvateilleni, enkä näe niitten virheitä. Ne alkavat tosiaan olla jo pieniä koiralapsia, kävelevät, haistelevat toisiaan ja pussailevat ja opettelevat leikkimään. Hellyttävintä ovat murina ja haukkuharjoitukset. Murina on kuin lempeän kesätuulen hyrinää korvassa kun ajaa pyörällä ja pikkuhaukahdukset teräviä ja vaativia kuin nuppineulan pää, Miinakin tuntuu niitä kuuntelevan ja jopa tottelevan. Miina tottelee pentujen komentoa! Miina jota Riitta ja Jussi sanovat "JUPUTITIJALLAAKSI". Totta se on Miina on minustakin  itsepäisten pököpäitten kuningatar. Miinan äiti Amelie-Sofie ja isä Nero ovat molemmat kilttejä ja tottelevat heti, Nero on suorastaan lällyn kiltti ja totelevainen. omena on siis Miinassa tipuut jonnekin kauemmaksi, ehkä omenapuun alle jossain Hollannissa tai Ranskassa, missä Miinan esivanhempien sukujuuret ovat. Niin tai sitten Miina on imenyt imo annokset itsepäisyyttä emännältään sisareltani Riitalta, jota jo pienenä kutsuttiin isoäidiksi ja vastarannan kiiskeksi. Onhan omistajallakin suuri vaikutus, ei pelkästään geeneillä. Saapa nähdä, saavatko pojat isäRollen luonteen,vai äitinsä?

Rolle on edelleen siis kesäsaaressa Maunon, Melinan, Riitan ja Jussin kanssa. Olivat olleet eilen Riitan tyttären Hannan (jolla on Kiira ja Kaapo) saaressa. Poislähtiessä Rolle oli hypännyt rannalla olleeseen vanhaan käyttämättömään veneeseen, kun muut menivät oikeaan käytössä olevaan. Rolle ei kuulemma millään ollut suostunut tulemaan pois siitä vanhasta vuotavasta veneestä. Se ilmeisesti ajatteli, että valioksi ja isäksi tultuaan samana viikonvaihteena, se Miina-kuningattaren prinssipuolisona ansaitsi tulla vedetyksi toiseen saareen omassa ylhäisessä yksinäiyydessään ikiomassa veneessä. Ehkä se muumipeikon tapaan haaveili meriseikailusta aavoille ulapoille ihan yksikseenkin. Jos Rollen vaattimuksiin olisi suostuttu, olisi se ollut näky, vene oli vanha ja vuotava, puolessavälissä matkaa Sir Henry todennäköisesti olisi pikkuhiljaa vajonut syvemmälle ja syvemmälle aaltoihin. Rolle kyllä osaa uida ja rakastaa vedessä pomppimista, mutta tällä kertaa se joutui luopumaan haaveestaan saada oma vene jo senkin takia, että märkä MegaRolle sänkykaverina ei pätkääkään muistuta sitä arvokasta Sir Henryä, joka se luulee olevansa.

PAITSI; ETTÄ TIETOKONE LEVISI!!!!!! Nyt minulla on lainassa Riitan ja Jussin kone. Omani sanoi taas sopimuksensa irti eilen aamulla juuri kun olin saamaisillani Koiramme lehden Nöffi-rotuesittelyn valmiiksi. Konetta avatessa ruutu pysyi mustana ja kone huusi ja valitti. Tuttu ääni "lähimenneisyydestä" jo kolmatta kertaa. Kaksi kertaa aikaisemmin olin tuon saman valituksen kuullut ja tiesin, että se saattoi olla vakava merkki häiriöstä. Kerran kone oli pari viikkoa Helsingissä huollossa, ruutu kuului silloin vielä takuun pariin, nyt ei kyllä varmaan enää. TIETENKIN SE HAJOSI JUURI KUN SEN EI OLISI PITÄNYT SITÄ TEHDÄ!

Onneksi tämän meidän paikallisen operaattorin Etelä-Satakunnan puhelmen pojat ovat supeluokkaa. Ajoin sydän kylmänä Espin konttoriin ja siellä avuliaat pojat tuokiossa selvittivät, että ruutu on rikki TAAAAAAS, eikä koneesta saisi tietoja käyttöön myöskään niin, että käyttäisi irtoruutua. Koneessa oli tietysti viikon verran työtämäni (lue taistelemani) rotuesittely, joka piti eilen panna Koiramme-lehden toimitukseen. Onneksi kivat pojat olivat avuliaita ja onnistuivat pelastamaan omat kuvatiedostoni ja tekstini muistitikulle. Tunnustan, että käytin härskisti hyväkseni rooliani "hävyttömänä vanhana naisena ja kaupunginvaltuutettuna". Tosi oli, että teksteissä oli myös valtuustoa koskevia tietoja. poikaparoille ei siis jäänyt muuta mahdolisuutta kuin palvella minua, vaikka siellä tietysti oli odottamassa muitakin, joiden "kone oli pipi". Tekstit saatiin vihdoin muistitikulle, kaikki tarpelliset.Hienoja kavereita.

Jussi ja Riitta olivat lähdössä Sinisestä Unelmasta saareensa, ja lupasivat oman koneensa lainaksi minulle, että saisin tektit eteenpäin. Onnistuin jopa löytämään sen tekstin muistitikulta ja jotenkin korjailemaan sitä, vaikkei tässä Riitan ja Jussin koneessa olekaan samaa Wordia kuin minulla, eikä sen oikeinkirjoitus ja tekstinmittausohjelmiakaan. Pystyin kuitenkin lähettämään sen Eerolan Tapiolle Koiramme-lehteen, koska löysin myös oman sähköpostiohjelmani, jossa kaikki postit aina säilyvät, vaikka oma kone hajoaisikin, onneksi. Tämän bloginkin asetukset ovat nyt vähän erilaiset, mutta pääasia, että voin tänne kirjoitella tällä vähän oudollakin koneella. Ensi viikolla saan uuden koneen ja senkin kanssa sitten on taas opeteltava.

Ihanat lämpimät säät ovat tulleet. Kävelemme joka aamu hakemaan lehteä postilaatikolta. Mukana ovat yleensä Seita-äiti tyttäriensä Ripi Reippasen ja Oodin kanssa. Oodi tottui, jo Riitan täällä ollessa ylikoulutettuna koiralastenhoitajana,  lähtemään hänen kanssaan remmilenkille lehden hakuun. Se kierteli Riittaa heti kun hän tuli yläkerran kesähuoneesta aamuyön nukuttuaan. Ja sitten tytöt lähtivät kaksistaan  toinen peppu ja toinen häntä heiluen lehden hakuun. Nyt kun Riitta on hermolevolla ja omia koiriaan hellimässä Sinisessä Unelmassa, on lehdenhakuvelvollisuus siirtynyt minulle. Niinpä me nelistään menemme "Seidan tyttäret" ja minä; koiramamma hakemaan lehden. Eikä mikään paikka aikaisemmin ole ollut niin ihana lehdenlukuun, kuin isoikkunainen kesäverantani, missä punaiset pelakuut kukkivat ikkunalaudalla, minne aurinko paistaa melkein koko päivän ja mistä näkyy puutarhan vihreys ja kukkaloisto. Se on oikea Poutapirtin sydän, minne avoinaisesta ovesta kuuluu satakielen ja muiden lintujen laulu, sieltä näkyy suoraan keittiön pentulaatikkoon. Verannalla on äitini perintönä minulle tullut korituoli, jota Oodi kylläkin on hieman käsinojien osalta "tuunannut". Elämänmakuinen tuoli kuitenkin. On muuten aika kamalaa, miten avuttomaksi sitä itsensä tuntee kun kone hajoaa, tuntuu, että elämä on poikki. Uskomatonta, miten kaikki nykyään on siirtynyt nettiin. Kunhan saan ensi viikolla uuden koneen, tallennan kaikki tärkeät tiedostoni varmuuden vuoksi myös muistitikulle. Nyt siellä ovat kuvat ja tekstit. Onneksi.

Ihana aurinkoinen päivä. Juuri sopiva ilma juhlistamaan veljessarjan kaksiviikkois syntymäpäivää. Tasan kaksi viikkoa sitten seisoimme Viksu-klinikalla ja jännitimme sitä, miten pennut saadaan pois ypärikääntyneestä kohdusta niin, että ne ja emo selviytyvät. Onneksi Suvi on taitava ja kokenut, vaikkei kuulemma koskaan tätä ollutkaan kokenut.

Pennut on tänään punnittu ja nyt alkaa jo olla painoeroja, pienimmmät pojat; Papageno ja Puccini ja Paul Potts painavat 700 grammaa, eivät ne niin kovin pieniltä näytä muihin verrattuna, mutta ne ovat tainneet saada äitinsä koon ja luuston. Rollellakaan ei kovin raskas luusto ole, mutta kokoa olisi vaikka muille jakaa. Isoimmat kaverit ovat jo ylittäneet 800 gramman ja Parcifal taitaa seurata isänsä tietä, se on jo 860 grammaa. Paino tosin vaihtelee sitä mukaa, miten pitkälle ovat ehtioneet ennen punnitusta imemispuuhassaan, ensimmäisen masu on tyhjä ja viimeisen täysi, ja sekin vaikuttaa painoon, Joka tapauksessa kahdessa viikossa ovat painot enemmän kuin kaksinkertaistuneet.

Ylpeä isä kävi taas tänään laskemassa lapsensa ja merkkasi kaikki nurkat ja potki ruohotuppoja metrien päähän. Eilen muuten kävi Riitan tytär ja Jussin täti, joka ei ennen ollut nähnyt näin pieniä koiria, vaikka schapparit hänelle tuttuja ovatkin, niitä kun sukuun on siunaantunut.

Aamulla oli ihana mennä ulos kun portissa heilui naapurin Ailen nimipäivälahja minulle. Sain ihanan kimpun, viinipullon ja kauniin hänen tekemänsä tilkkutyön. Tuntui hienolta, tässä iässsä en ole juuri nimppareita juhlinut ja usein ne ovat jääneetkin juhannuksen jalkoihin.

Onneksi minulla oli hapanleipätaikina tulossa, pyöräytin omasta taikinajuuresta taas tummat taikinanjuurella hapatetut leivät ja vein niistä maistiaisia naapuriin. Itse asiassa vasta silloin sain sen tilkkutyön. Ailella oli seinällä itsensä tekemä tilkkutyö, ihailin sitä; sillä seurauksella, että Aile irrotti sen ja antoi minulle lahjaksi. Että hävetti, enhän minä sen takia sitä työtä kehunut, että sen saisin. Mutta kyllä se on kaunis!

Eilen raivattiin vanhoja villiintyneitä kirsikkapensaita. Niistä ei enää puuta, eikä siihen kirsikoita tule, mutta juuret työntyvät kaikkialle ja valtaavat pihan. Raivauksen alta paljastui raparperipuska, jonka jo tiesimmekin, mutta sieltä paljastui myös ihana vanhanaikainen ruusupensas, jonka oksat ovat nyt aika heiveröiset ja pitkät kun se on kirsikantaimien seassa yrittänyt työntyä valoa kohti.  

Pensas on aika iso, mutta siitä ei kyllä oksaakaan näkynyt. No syksyllä leikkaan sitä ja vahvistan sitä sillä. Illemmalla revin nokkosia etupihalta, jotta ihanat unikot pääsisivät oikeuksiinsa. Kädet ovat rakkuloilla, mutta on se ihanaa ruumiillisen työn jälkeen saunoa ja haistella itse tehdyn vihdan tuoksua.

Miina ja Seita juoksuttivat viime yönä pitkin yötä. Kummallakin vatsa ihan sekaisin ja molemmat kaikkosivat häveliäinä peppu kakassa piiloon puutarhaan, ja sitten niitä piti aamuyöstä etsiä. Juoksuttivat eri aikoihin tietenkin niin, että nukkumisesta ei kakkajuoksujen, koirien etsimisen ja suihkujen jälkeen tullut mitään, kun pennutkin piti huoltaa Miinan kanssa. Nyt on sauna päällä – taas ja sitten koitetaan nukkua taas pikkuturaukset kerrallaan. Pennut syövät vielä aika usein yölläkin ja Miina pitää päästää laatikkoon, aitaa ei voi oodin takia pitää auki, Miina hermostuisi.

Vaan itsehän olen tämän valinnut ja tätä toivonut ihan kakarasta asti ja nyt se on totta. Vaikka välillä ihmettelen, miksi olen tästä haaveillut, mutta sitä en kerro kellekään.

Kesken kaiken tätä kirjoittaessa hyppäsin taas välillä pentulaatikolla. Pavarotti siellä otti parit aariat. ”Joko taas”- mieli suli kun seurasi poikaa. Kun Miina tuli laatikkoon ja istui sen reunaan, nosti poika päänsä ja selvästi haistoi, että maitoauto on täällä. Aaria sen kuin nopeutui ja piippaus paheni, pentu nosti päätään ja tunnusteli, missä se maitobaari oikein on. Haistoi sen nopeasti, suunnisti äitinsä etujalkojen välistä karvojen alle pehmeään hiljaisuuteen, vain pystyssä oleva häntä näkyi ja sojotti kuin antenni sen merkkinä, että maitoa löytyi. Viehättävä näky.

Tänään muuten löysin Oodin, Ripin ja varmaan myös Seidan ja Miinan salaisen kaivoksen. Rontit

Ovat kaivaneet maakellarin viereen varsinaisen koiran mentävän kolon. Siellä varastossa on ollut vuokraisännän jättämiä vanhoja ikkunanpokia, ovat tehneet niiden alle koiran mentävä kolon, oman huvimajansa. Kaivettua multaa on lennätetty kaikkialle. Onneksi eivät kuitenkaan ole kaivautuneet kukkamaihini, Vaikka pianhan sekin on tehty.

Ihanaa kun aurinkoinen paistaa. Täällä Suomen lounaiskolkalla ei eilen eikä toissapäivänä aurinkoa edes näkynyt. Nyt tuntuu jo juhannukseltakin, sillä nythän vasta lähestytään sitä oikeaa Jussin aikaa.

Tosin juhannusruusut ovat jo kukkineet ja makaavat nyt seinänvierellä sateen piiskaamina ja melkein loppuun kukkineina. Ne kukkivat niin vähän aikaa, ehkäpä juuri siksi niitä niin rakastankin.

Vanha iskelmä sanoo, että suurin onni ja lyhyin onni. Jaa-a, taitaa se niin ollakin. Miten kauan sitä aina odottaa niiden kukkimista ja vasta kun ne juuri ovat auenneet, ne jo ravistavat terälehtensä maahan, varsinkin sateessa. Mutta ihanaa se oli niin kauan kuin sitä kesti.

Laatikon possuressut täyttävät tänään 13 vuorokautta, ei pelota tuo lukukaan, minulle se on aina ollut onnen luku. Numerolla 13 ja taisi olla kehä 13.kin ja vielä 13. päivä, ettei vielä ollut kellokin noin 13 silloin, kun Siiri, ensimmäinen schapendoesini tuli valioksi, muutkin koirani ovat pärjänneet noilla numeroilla.

Laatikossa harjoitellaan jo kävelyä ja haukkumistakin on jatkettu, silmät ovat raollaan ja pian ne näkevät jo kunnolla. Kävelemisen harjoitteleminen on aina yhtä hellyttävää. Pentu hämmästyy itsekin omia voimiaan kun se nousee jaloilleen, vaappuu hetken ja kellahtaa sitten kyljelleen. Pienet kellahtamiset eivät sitä hätkäytä, vaan yhä uudelleen se sinnikkäästi nousee uudelleen horjuville jaloilleen. Ne myös nukkuvat hyvin mielellään selällään ja herätessään kiskottelevat antaumuksella ja haukottelevat.

Pavarottipentuni tekee mahtavia joogaliikkeitä, kun se imee. Ellei se pääse seitsemän pennun ruuhkassa suoraan nisälle, se saattaa kääntyä selälleen ja sitten vaaleanpunainen, melkein karvaton vatsa ja pikku pippeli ja takajalat taivaita kohti sojottaen, se etutassuillaan kurkottaa nisälle ja pumppaa sitä. Näky on kuin pikkubroileri olisi laitettu mjustavalkoisten pentujen joukkoon. Ja vaikka Miina kellahtaisi kokonaan selälleen, niin että muut pennut lentelevät pitkin laatikon seiniä, tämä pikkuinen oopperapentu Pavarotti roikkuu nisässä keikkuen välillä selälleen ja kyljelleen, tyyliin mukana ollaan, eikä irroiteta.

Kun pentuja on monta, ne kävelyharjoituksissa törmäilevät tosiinsa ja saattavat puskea toisiaan kuin jalo sonnikarja ikään, kun kukaan ei osaa vielä väistää ne sitten pyllähtelevät kumoon, mutta nousevat aina uudestaan. Nyt ne myös alkavat havaita, että laatikossa on muitakin samanlaisia ja alkavat pureskella toisiaan ja leikkiä keskenään.. Tähän asti elämän keskipiste on ollut emo, nyt alkaa sosiaalistuminen, pian ne näkevät laatikon ulkopuolella olevat isot koirat ja pian Oodi, Melina ja isäRolle saavat koittaa varovasti leikkiä niiden kanssa ja ne saavat tottua isoihin koiriin, ihmisiin ja keittiön ääniin.

Ensimmäiset kerrat ulkona ovat myös aluksi pennuille hiukan pelottaviakin, varsinkin jos on kylmää ja tuulee. Pentuaitauksen viereiset marjapuskat heiluvat tuulessa ja se saattaa olla varsin pelottavaa pentulaatikon turvassa eläneelle. Pian ne kuitenkin tottuvat ulkona oloon ja kun niitä sinne kantaa, saa melkein pidätellä, etteivät ne huomatessaan pääsevänsä ulos, suorastaan yritä loikata portailta suoraan aitaukseen.

Juhannus; keskikesän juhla on sitten huomenna almanakan mukaan virallisesti ohi. Vanha, se oikea juhannus on kuitenkin vielä edessä. Huomenna on kesäpäivänseisaus ja se ihan oikea Jussinpäivä sitten keskiviikkona.

Maanantaina viettää nimipäiväänsä Paula ja syntymäpäiväänsä ”siskoni” Ria Hollannissa Rollecaterdeel-kennelissä. Mukava sattuma, että juhlimme samana päivänä. Hollannissa ei muuten nimipäiviä vietetä. Eipä niitä täälläkään enää vietetä kuin ennen. Paulan päiväkin tuppasi aina jäämään juhannuksen jalkoihin, vaikkei sen väliä muuten ollut, kunhan sai kesän ensimmäisen mansikkakakun (paremman puutteessa talven viimeisimmästä mansikkahillopurkista). Silloin muksuna taisivat lahjatkin olla tärkeämpiä kuin  nyt, yleensä meillä annettiin nimipäivälahjaksi jokin käytännöllinen; valkoiset polvi- tai nilkkasukat, kesäsandaalit tai uusi uikkari.

Juhannus Poutapirtissä oli jo laumamme toinen, taisi olla aika lailla samanlainen sään puolesta kuin viime kesänä (lue koko viime kesä). Pentuja ei silloin juuri ollut. Miinan N-pentue oli jo lähtenyt ja Seita vielä yli kuukauden odotti O-vauvojaan. Vastaanotettiin aattoa Sinisessä Unelmassa ja poltettiin juhannuskokkoa betonirenkaassa.

Ylikoulutettu koirahoitajasiskoni Riitta rakastaa savunuotiota, eli siinä renkaassa, jossa on betonipohjakin, poltettiin paljon savuavaa tavaraa. Minulla ei täällä rengasta ole, on vanha grillipaikka, missä keväällä poltin roskia, mutta nyt ei ulos juuri haluttanut, eikä olisi tainnut grillikään syttyä, sen verran märkänä sen tiiliskivipohja taas muutaman päivän viruttelun jälkeen on. Kannoimme Riitan kanssa myös sähkögrillini, jossa on oma muurikkakin puuhellani päälle, mutta enpä grillausta eilen ainakaan kaivannut.

Pesin saunan, laitoin sen päälle ja lähdin koirien kanssa vihdan tekoon omaan metsään, ne kyllä protestoivat jonkun verran märässä ruohossa tarpomista. Yritin selittää niille, että nyt ei ainakaan tulisi vastaan käärmeitä. Kyy nimittäin nähtiin viime kesänä ja Riitta näki kieloja poimiessaan sellaisen myös tänä kesänä. Yleensä pellon laitaa tai metsässä kulkiessani, pidän mukanani joko kävelysauvoja tai portinsulkevaa seivästä, jolla hakkaan maahan, käärme kuulemma väistää, silti aina välillä hirvittää, vaikka käärme kuulemma pakenee mielellään. Nämä kevyet joka paikan hyppijät eivät kuitenkaan tömistä maata ainakaan samaan tapaan kuin esimerkiksi nöffit.

Teen parhaillaan rotuesittelyä seuraavaan Koiramme lehteen juuri nöffeistä. Ihanaa puuhaa, olen saanut kivoja kokemusperäisiä kertomuksia nöffien omistajilta, joten vaikka juhannus kuluu koneen äärellä ja pentulaatikossa ei haittaa ja nolojen tilanteiden nöffille nauru maittaa.

Juhannussaunassa omatekoinen vihta tuoksui melkein yhtä hyvältä kuin Riitan tuomat valkoiset juhannusruusut sänkyni vieressä. Löyly oli makea ja saunapuhtaana maistuivat uudet perunat, silli ja kylmäsavustettu lohi tomaattirelissin kanssa. Yksinkertaiset maut kruunasi itse tehty hapanjuurella hapatettu musta leipä. Snapsia en pentuvalvomisen takia edes ollut ostanut, ja taisi olla etikettivirhe juoda pikkupullo shampanjaa ruoan kanssa. Piimä olisi tietysti ollut suomalaisempaa, mutta sitä kaikki koiratkin olisivat himoinneet ja sitten pyyhkineet partansa pestyihin mattoihin ja norsunluunväriseen sohvaani. Jääkaappiin pentujen kotona syntymistä varten varattu pikkupullo shampanjaa maistui hyvältä ja siten tuli skoolatuksi pennut, klinikalla kun ei sitä voinut tehdä.

Juhannusyötä oli kiva valvoa, kun Ylen Teema suolsi koko yön kotimaista elokuvaa. Sain samalla kuulla ensimmäiset uudenlaiset ääniharjoitukset pentulaatikosta. Tähän saakka siellä on kiljuttu ja vinguttu emoa. Nyt sieltä kuului selvästi murinaa, ensin pientä ja vienoa ja varovaista kuin jo loppumassa olevalla patterilla käyvän leikkiauton moottori. Murina oli tasaista ja sitten yhtäkkiä kuului pieni, terävä ja vaativa haukahdus. Laatikkoon tuli ikään kuin pelästynyt hiljaisuus; että ”mitä mä nyt tein” ja sitten kuin voiman tunnossa muutama uusi juuri opeteltu terävä haukahdus; mamma heti tänne - tyyliin.

. Miinakin hämmästyi ääntä niin, että oli salamana laatikossa. Aika aikaisin ne haukkuivat, vaikken tiedä kuka se oli, kun koko veljessarja oli yhdessä ainoassa möykyssä toistensa päällä. Pikkuhiljaa ne alkavat nukkua myös erillään.

Oodi oli Sinisessä Unelmassa yökylässä, aamulla kysyin Seidalta, missä Oodi oikein on, Seita katsoi minua hämmästyneenä, ihan niin kuin olisi yhtäkkiä muistanut hänellä sellaisen lapsenkin olevan, Sitten se kurkisti sängyn alle, että siellähän se nukkuu, mutta eipä nukkunut nyt. Seita kurkisti uudelleen ja katsoi sitten kysyvänä minua. No nyt Oodi on kotona ja nukkuu makuuhuoneen punaisella sohvalla Melinan kanssa leikkimisestä väsähtäneenä. Riitta soitti autosta kotimatkalla nauraen, että Melina jahtaa takalasin pyyhkijää, autosta kuuluikin varsinainen haukunta, kun Melina metsästi pyyhkijää, joka koko ajan karkasi epäreilusti sille toiselle puolelle, missä Mellu ei ollut yrittämässä sitä vangiksi.

Rolle taas merkkasi käydessään talon nurkan ja potkaisi merkiksi niin, että iso ruohotukko lensi puoleen väliin isoa pihaani. Rolle tuli laatikolle ylpeänä ja kun kehuin sen poikia, se rupesi vetämään taas omaa omituista ooppera-aariaansa. Lentävä hollantilainenhan on myös Ooppera, joten tämä P-pentue tulee oopparapentueeksi. Nyt sieltä selvästi jo erottuu herra Pavarotti, se isoin ja eniten isäsä tapainen, on myös selkeästi Papageno – lintupoika Taikahuilusta ja herra säveltäjä Puccini ja pitäähän siellä olla Englannin Talent-voittaja entinen kännykkämyyjä Paul Potts ja jos nimi on enne. Tästä pojasta kuullaan, jos ei nyt ihan myydä oopperalevyjä miljoonittain, niin ainakin hänet huomataan. Kuusi nimeä on varmasti olemassa, seitsemäs vielä vähän hakusessa, mieleistä hahmoa etsitään siis vielä jonkin aikaa. saa nähdä löytyykö? Presley olisi yksi ehdokas, mutta se nyt hiukan hyppää sivuun oopperaskalasta.

Pitäisi yrittää ottaa uudet kuvat ja nimetä possuressut ihan omilla P-kennelnimillään nettisivuilleni, mutta se on vähän hankalaa, kun ne nukkuvat vielä paljon ja muun ajan syövät ja sen kyllä huomaa veljessarjan masut pyöristyvät vayhdilla.